torstai 19. huhtikuuta 2018

Shirley Jackson: "Linna on aina ollut kotimme/ We have Always Lived in the Castle" - ex Libris...


"Linna on aina ollut kotimme", Shirley Jackson, Fabriikki Kustannus, 2018, 195 s., suomentanut Laura Vesanto.

"Shirley Jackson  (1916-1965)  oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka tunnetaan erityisesti novellistaan The Lottery (1948) ja kauhuromaanistaan The Haunting of Hill House (1959), josta on tehty myös useita elokuvasovituksia.
Vastoinkäymisten värittämää elämää elänyt Jackson oli tunnettu ja tunteita herättävä kirjailija jo eläessään, vaikka onkin noussut kirjalliseen arvostukseen vasta 2000-luvun puolella.Vuonna 2007 Yhdysvalloissa perustettiin kirjailijan nimeä kantava palkinto, joka myönnetään ansioituneille psykologista jännitystä ja kauhua hyödyntäville teoksille.Viimeisin Jacksonista kirjoitettu elämäkerta
A Rather Haunted Life ilmestyi 2016, ja sen myötä alkoi myös kirjailijan teosten uusi kultakausi. Nyt suomeksi ilmestyvän romaanin uutta elokuvasovitusta
We Have Always Lived in the Castle odotetaan levitykseen vuonna 2018." (Lievelehti)

                                                          Kuva:Wikipedia


"Blackwoodin sukutalossa on jäljellä enää kolme asukasta: sisarukset Merricat ja Constance Blackwood ja pyörätuoliin joutunut Julian-setä. Koko muu perhe on kuollut.Merricat hautaa maahan marmorikuulia ja keksii taikasanoja pitääkseen kyläläiset ja muun maailman talon porttien takana. Mutta kun isän kassakaapista kiinnostunut Charles-serkku löytää tiensä keittiön ovelle ja illallispöydän ääreen, Merricatin taikasanat eivät enää riitä. Linna on aina ollut kotimme on tarina omalaatuisesta ystävyydestä, pienen kyläyhteisön ahdasmielisyydestä, ahneudesta ja amanita phalloidesista. Goottilaisen kirjallisuuden kaunis ja merkillinen klassikko vihdoin suomeksi." (Takakansi)




Ensiajatus: sulkeutuneen perhekunnan rippeet suljetussa yhteisössä,
- onpas nuivaa... Kuitenkin: ennen kuin edes huomasinkaan Jacksonin pienimuotoinen ja vähäeleinen, mutta tarkkaan punnittu kerronta kietoi pauloihinsa. Isossa talossa kaikki sujuu muuttumattomalla, piiruntarkasti säädellyllä rytmillään, kunnes käärmeenomaisesti Michael luikertelee suojattuun paratiisiin ja Merricat käy kapinaan.

Merricat:  - Jos minulla olisi hevonen, voisin lennättää hänet kuuhun. 
Siellä hänen olisi mukavampi olla.  - Minun siivekäs hevoseni tulee tänään, ja minä vien sinut kuuhun ja kuussa me syömme ruusun terälehtiä. 
- Kuussa hiukset koristeltiin höyhenillä ja sormet rubiineilla. Kuussa lusikat olivat kultaa. Taikasanat: Melodia, Glouchester ja Pegasos.

Talomme:  - kellari oli täynnä ruokaa. Blackwoodin naiset olivat aina laittaneet tuokaa, ja kellarimme suuren ruokavaraston kasvattaminen oli ollut heille
kunnia-asia. Kellarissa oli isoisoäitien tekemää hilloa, purkeissa joiden etikettien ohuista, haalistuneista kirjaimista sai tuskin selvää, ja isotätien tekemiä säilykkeitä ja isoäitiemme umpioimia vihanneksia ja äitikin oli onnistunut jättämään jälkeensä kuusi purkillista omenahyytelöä. Constance oli viettänyt koko ikänsä kellarin ruokavarastoa kasvattaen eikä ollut epäilystäkään, etteivätkö hänen purkkirivinsä olisi olleet uhkeimpia, loistaneet toisten keskellä. 
Minä (Merricat)  hautaan aarteita ja sinä ruokaa....


Goottilaisen kirjallisuuden  klassikko - Grey Gardens kohtaa tyttökirjat.... 
Tämä on omituinen ja erilainen sekä edukseen poikkeava kudelma ihmisten itselleen rakentamasta todellisuudesta, jota on vaikeaa yksiselitteisesti sijoittaa mihinkään tiettyyn genreen. Rakennelma, jossa menneisyyden pahat asiat ja tapahtumat on kuoliaaksi vaiettu ja josta pidetään kynsin hampain kiinni, jotta mahdollistuisi siedettävä elämä, jota valaisisi ja lämmittäisi rakkaus, huolenpito ja varauksellisesti vastaanotettu ystävyys. Teos ei ole missään nimessä pöylyttyneen kylmäkiskoinen, vaan siitä sinkoilee kautta linjan pieniä ilkikurisuuden säikeitä.

Kun ränsistyneestä talosta, syrjaytyneestä kyläpahasesta ja muutamasta henkilöstä saa aikaiseksi näin sadunomaisen ja lumoavan tarinan, on hyppysten toisessä päässä todellinen Kirjailija isolla K:lla.
Laura Vesannon suomennos myötäilee hienosti teoksen tunnelmaa ja virettä. Fabriikki Kustannukselle iso  kiitos tästäkin lukuherkusta!

Löysikö Lumiomenan Katja linnasta kodikkuutta selviää klikkaamalla:)

Vinha & tömäkkä lukukokemus:



keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Michael Katz Krefeld: "Sopimus/Pagten" - ex Libris...


"Sopimus", Michael Katz Krefeld, Like Kustannus Oy, 2018, 390 s., suomentanut Päivi Kivelä.

"Michael Katz Krefeld   (s. 1966) on palkittu tanskalainen rikoskirjailija ja tv-toimittaja. Ravn-sarjassa on aiemmin julkaistu teokset Langenneet, Kadonneet, Lahko ja Syvyyteen. Sarjan käännösoikeudet on myyty 20 maahan." (Lievelehti)


                                                               ©Thomas A.

"Etsivä Ravnin on ratkaistava tyttöystävänsä selittämätön murha, joka on piinannut häntä viisi vuotta. Vastassaan hänellä on vaarallisten ja vaikutusvaltaisten hämärämiesten klikki. Hän turvautuu vanhan vihollisensa gangsterikuningas Kaminskin apuun paljastaakseen salaliiton ja löytääkseen pirullisen tappajan, jolla on valta pahaan ja taito kadota näkymättömiin." (Takakansi)

Siinpä on ystävällemme Ravnille, Sinatran, Johnny Cashin ja
Depeche Moden tahdittamalle ja astmaattisesti haukahtelevaa, laiskasti tassuttelevaa ja kuolaavaa hännänheiluttaja Møffea ulkoiluttavalle probleemaa kerrakseen. Ajatuksiaan hän kaikuluotaa vanhassa ketsissä asustelevan, romanttisen, Informationin toimittaja  Eduardon kanssa, joka edesauttaa Ravnin lemmenkukoistusta Evan kanssa poimimalla markettikimpusta
- kukathan ostetaan kukkakaupasta - sen yhden ainokaisen ruusun pelastaakseen  Evan päivän. Ravn puolestaan lohduttelee Belindansa kanssa avioon aikovaa sulhaspoikaa  vääränväristen paikkakorttien elämää suuremman, dios mio, pinkin katstrofin kynnyksellä.  


                                   

-  Sade oli yltynyt ja ajanut Ravnin ja Møffen Biancan kajuuttaan. Turistivene ajoi ohi kanavalla. Ravn erotti huurtuneen ikkunan läpi värikkäät sadetakit,
jotka loistivat harmauden keskellä. Hänen edesään pöydällä oli Bruhnin antama kansio. Hän ei ollut avannut sitä.  Tuijottanut vain sen tahraista kantta.
Muistot Evasta tulvivat esiin. Hän oli tehnyt väärin kun oli tyytynyt jättämään asian taakseen. Se oli itsepetosta. Hän oli vain uskotellut itselleen niin,
että pääsisi elämässä eteenpäin, ja ettei hänen sisällään asuva hirviö pääsisi vapaaksi. Sama hirviö, joka oli ajanut hänet pois poliisintyöstä vuosien mittaiseen ryyppyputkeen. Hirviö, joka oli ollut vähällä tappaa hänet. Se oli tehnyt hänestä katkeran paskiaisen, jonka seuraa hän ei lopulta sietänyt itsekään.
Hän ojensi kätensä ja avasi kansion...

Katz Krefeld  ei ole jumiutunut klassiselle hyvä-paha poliisiakselille, vaikkei itse stoori korruptiovapaa olekaan, vaan on onnistunut luomaan toimivan aisaparin rouheasti rymistelevästä, shawarmalla herkuttelevasta  Ravnista ja latinalaisen eloisasta ja valoisasta Eduardosta, joiden kemiat toimivat ja persoonallisuudet synkkaavat. Kaverusten vaihe- ja tapahtumarikas matka viihdyttää, pisteenä i:n päällä symppis ja jurottava ruttunaama Møffe.

Kirjailijan tapa iskeä tarinaa ja kieputtaa juonta säilyttää vaivatta jännitteen.
Sivuja käännellessä en voinut välttyä siltä, että kanavassa kelluvat paatit ja henkilögalleria, kuten inhimillisinkin tunnoin varustettu kovanaama-gangsteri Kaminski ja näppylänaamainen, kimonossaan elegantisti teetä tarjoileva tietokonetaituri ja teinipoika Sofus, vilistivät kuvina, filminauhana silmien edessä. Aiemmin totesinkin, että sarja  toimisi eittämättä myös filmatisointina.
Setti on nyt puolivälissä, eikä jätä pienintäkään epäilyksen häivää siitä, etteivätkö loppuosat olisi yhtä rentoa ja viihdyttävää luettavaa.

Minkälaiseen sopimuksen Rakkaudesta kirjoihin Annika solmi Katz Krefeldin kanssa selviää klikkaamalla:)

Teoksen taustalta: Come fly with me...

Lennokasta viikonjatkoa:

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Sempun rakkausloma....


Hei ja hau-hau kaikki!

Mie olen Semppu 1-v ja tulin tänne Ukin ja Mummin (U&M) luo neljän päivän  rakkauslomalle. Rakkaus? No, Tarinaniskijä kysyi äskettäisillä 8-v. synttäreillään Matelta ja Husselta (M&H), että lähettekö työ taas sille rakkauslomalle?
Ja Husse vastasi, ettei vaan parisuhteen parsimismatkalle. Jotta silleen...
Veljeni Nemppa ja Unski jäivät kotiin, jossa toiset M&U hoitelevat heitä ja Juniorimurmelitrioa tällä välin.




Mie kyllä äimän käkenä ihmettelen tämän maailman paikkoja: viime kesänä,
kun myö Unskin kanssa oltiin täällä kaupunkilomalla, koko ihmisperhe matkusti kesälomalle KRoatiaan, nyt M&H ovat KRakovassa ja M&U:n kuulin höpisevän jostain KReikan  reissusta, jotta ovatko kaikki jotain  KR:aa?

Alkuun mie olin päättänyt käyttäytyä sivistyneesti ja olla vieraskorea ja vain syrjäsilmin vaivihkaa katsella pehmoista soffaa ja muhkeita laiskanlinnoja sekä isoa sänkyä noin niin kuin tulevina haltuunotettavina fasiliteetteina, kuten toiveikkaasti fantasioin. Sillä mie olen sesonkityöläinen kuten Nemppakin eli nyt pitkällä lomalla. Myö pojat aloitamme duunit Nemppa edellä elokuussa ja mie lokakuussa, ja niitä sitten painetaan urakalla aina tammikuun lopulle.
Sitten myö poijjaat veetään lonkkaa lopun aikaa vuotta. Unski ei käy töissä lainkaan, mutta se on heittänyt keikkaa ja tehnyt pentuja. Omituiselta kuulostavaa hommaa. Mie sen sijaan olen sinkkupoika, - ainakin vielä.

Toisena päivänä mie tykkäsin, jotta nyt voi nurkanvaltausta yrittää ja linnoittauduin tiukasti soffannurkkaan sillä aikaa, kun M&U nauttivat päiväpressoista aurinkoisella parvekkeella. Mutta pirskatti: häätö ja äkkilähtöhän siitä seurasi ja laiskanlinnan valtauskin meni pieleeseen. Eikä sängyn kanssa käynyt yhtään hohdokkaammin, vaikka sinne vauhtia ottaen hipihiljaa ponkaisin ikkunasta ulos tiirailemaan  sillä aikaa, kun M&U lounastivat keittiössä.
Ja vaikka ne omasta kokemuksestaan hyvin tietävät, että myö maastonakit paitsi ollaan omapäisiä, niin myös mukavuudenhaluisia ja lämpöä rakastavia tyyppejä. Murrh...  Ja tääsä miun kuka miekö? Emmiemittää-oo-tehny-ilme:




Myö on käyty pitkillä lenkeillä metsäpoluilla ja siellä miulla on käynyt hyvä flaksi, kun monet ihmiset ovat halunneet minnuu silittää ja kehuneet söpöksi - pöh, miehän olen komeapartainen, ryhdikäs ja kookas  uros 9,1 kg - tyypiksi ja kovaksi jätkäksi, mitä peuroihin tulee. Jälkimmäinenhän on tietty faktaa eikä fuulaa:)
Postia ja meilejä  on matkan varrella ollut runsaasti, täällä ruuhka-Suomessa tuo somemaailma on ylipursuavan aktiivinen. Alkuun minäpoika korrektisti vastailin kaikkiin viesteihin, mutta sitten alkoi ahistaa ja väsyttää ja nostelin vain laiskasti kinttua mokomille roskaposteille ilman pienintäkään lirautusta.

Kun myö tultiin kottiin yheltä kävelyltä oli M&U:llekin tullut postia luukusta. Mainoksia ja M:lle iso kirjekuori, johon M tokaisi jotta: joder!!  Aika fiiniä, kun ei lasten eikä koissujen kuullen saa puhua rumia, mutta äkkiäskö mie tuon espanjasta käänsin: hyi M! Se oli sitten M surullisen näköinen ja mie heti ryhdyin sitä ilahuttamaan ja hääräilemään mahdottomia: kuvitelkaa, että onnistuin jopa vauhdilla pomppaamaan sohvapöydällekin ja niin taitavasti, että hedelmäkulho pysyi paikallaan; jumppahuti!  Just silloin U:n mieleen pärähtivät matkarepussani olevat puruluut ja hää kipaisi minulle yhden.




Vau, mikä riemukas meno ja meininki: nyt saatoin esittää parhaat sirkustemppuni ja heitellä luuta korkealle ilmaan ja kieppinä hypätä sen ilmasta suuhuni, juosta riekkua ja kolistella ympäri huushollia. U&M katsoivat ensin tyrmistyneenä ja sanattomina tätä kaikkein sähäkintä ja vauhdikkainta osaamaani performanssia, jossa panin parastani. Ja onnistuinhan mie: M&U purskahtivat raikuvaan nauruun, ja mie ihan uupuneena ja helpottuneena saatoin reporankana asettua järsimään aarrettani kaikessa rauhassa. Huh, että otti lujille!!  Myö koissut kun ollaan oikeita tassuterapeutteja M.O.T.  Täs mie oon reporankana:




Kun täällä Mummolassa on ollut niin kivaa ja paljon rapsutusta ja huomiotakin olen saanut, niin päätin miekin noin niin kuin kiitokseksi kantaa korteni kekoon ja yöllä jeesata U:a. Vaikka M:lle toisin väittää, niin tuo meiän U on kova poika kuorsaamaan ja mottia syntyy rivakasti. M puolestaan on tottunut U:n yökonserttia vähän niinku päältä kuuntelemaan. Niin myö kaverukset sitten vedettiin hirsiä oikein olan takaa ja komiasti kuorsattiin. Aamusella sitten kiitoksia ja kehuja yön uurastuksesta ootellessani suureksi hämmennykseni M-rassukka kertoi yöllä havahtuneensa ja puolipöpperössä säikähtäneensä, kun kuuli U:n murisevan ja hyrisevän. Meikäpoikahan se vaan lattiatasosta U:a komppasi ja avusti, jotta saatiin kaksiäänistä musaa M:n viihteeksi ja vaihteluksi. Se kun muutoin kuuntelee usein jotain tylsää Spotifyta kuulokkeillaan.
No, kyllä se sitten heltyi meidän poikien komiata duoa kehuskelemaankin:)
Sillä sitähän se tarkoittaa, kun se sanoi myyvänsä meidät markkinoilla??

To ja pe mie sitten käyttäydyin paria juoksuhepulia lukuunottamatta ihan sivistyneiksi koiriksi, jotta tänne rauhalaan ite-lomalle uuestaankin pääsisin. Lauantain vastaisena yönä myö sitten U:n kanssa kahelleen ajaa hurautimme M&H:a vastaan lentokentälle. M ei tullut mukaan, vaan kertoi nukkuvansa kauneusuniaan. No juu, jos tarkalla silmällä katsoo niin onhan se tilkan ruttunen, vaan näinköhän tuo auttanee, skeptailen minä? Mutta muuten se on kyllä ihan silosieluinen ja jees-tyyppi. Sillä on vähän samanlainen takkutukkakin kun miulla hapsottaa päälaella...

Joten tattista vaan M&U tästä hyvästä ylöspidosta ja uusista kokemuksista! Pietään koiruudet mielissä ja ehkä sitten kesällä taas hauvaillaan ja halaillaan:)
T: Semppu, U:n jalo jahtikaveri & M:n armaskultamussukka

Psta:

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Domenico Starnone: "Solmut/Lacci" - ex Libris...


"Solmut", Domenico Starnone, WSOY, 2018, 191 s., suomentanut
Leena Taavitsainen-Petäjä.

"Domenico Starnone (s.1943 on italian nykykirjallisuuden tunnetuimpia nimiä. Hänen romaanilleen Via Gemito myönnettiin vuonna 2001 Italian arvostetuin kirjallisuuspalkinto Strega. Solmut on hänen kolmastoista romaaninsa.
Starnone on työskennellyt toimittajana ja käsikirjoittajana. Hän syntyi Napolissa ja asuu nykyään Roomassa kääntäjävaimonsa Anita Rajan kanssa. (Lievelehti)

"Solmut on kertomus avioliitosta. Niin kuin monet muutkin liitot, se on kokenut kovia iskuja, huojunut arjen alla ja natissut liitoksissaan. Ja silti se on kestänyt.
Tai ainakin päällisin puolin näyttää siltä. Vandan ja Aldon avioliiton pahin kriisi koettiin kymmeniä vuosia sitten, mutta säröt näkyvät vieläkin. Nyt kun talossa ovat enää vain he kaksi lasten lennettyä pesästä, säröt uhkaavat levitä halkeamiksi, joita kukaan ei osaa enää korjata." (Takakansi)




Uutta ja intresanttia italialaisrintamalta. Suoraan solmuisan, pitkän parisuhteen ytimeen, mitään siihen lisäämättä, miltään sitä säästämättä, piiruntarkasti. Tolstoin Anna Kareninan kuolematon toteamus pätee: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Päteekö ja jos niin miksi näin? Lieneekin jo iäisyyskysymysten luokkaan kuuluva ja vastausta vaille jäävä kompa... Joten tyylinäytteet repien ja happamasti & auvoisen seesteisesti:

-  Siltä varalta, että olet sattunut unohtamaan, arvon herra, muistutan sinua: 
olen vaimosi. Tiedän, että se oli aikoinaan mukavaa, mutta tätä nykyä se lähinnä ärsyttää sinua. Tiedän, että sinä olet olevinasi kuin minua ei olisi olemassa, kuin minua ei koskaan olisi olemassa ollutkaan....

- Uskon, ettet ole vielä älynnyt sitä, mitä olet minulle tehnyt. Tajuatko, että minusta tuntuu samalta kuin olisit tunkenut sormet kurkkuuni ja repinyt repimästä päästyäni, kunnes sait tempaistuksi ulos sen, mikä sykkii rinnassani?

-  Illallisen jälkeen istuskellessamme huoneemme parvekkeella, satuimme usein näkemään samalla hetkellä tähden vanan, ja se riemastutti meitä. Ihastelimme yöllistä taivasta, nautimme hyväntuoksuisesta ilmasta ja jo viikon puolivälissä oli planeetta alkanut tuntua meistä ihmeeltä, ei pelkästään tuo hiekkaranta tai meri.... 

Starnone, jolla totisesti ovat sanat ja rytmiikka hallussaan,  kirjoittaa ketään säälittelemättömällä ja  hymistelemättömällä, mutta ymmärtäväisellä otteella ja veitsenterävällä piirroilla yhden kertomuksen yhdestä avioliitosta.
Näin liki viidenkymmenen vuoden kokemuksella ko. instituutiosta ja edelleen Kanssakulkijan kera hyvinkin puheväleissä olevana ynnä solmut ne umpisellaisetkin avattuina, tyydyn vinosti, mutta ilkikurisen hellästi hymyilemään...

Teos avautui helposti ja lukukokemus oli yksinkertaisesti viiltävän riemastuttava. Älykäs ja laadukas teos! Kaino toive kustantajalle: lisää suomennoksia; grazie mille!

Hyväksi lopuksi käytännön neuvo kanssasisarille Starnonen tapaan:
jos mies, joka ei koskaan ole tarjoutunut tekemään taloustöitä, alkaa äkisti haluta vapaaehtoisesti huolehtia tiskeistä ja pinkoa kohti tiskauspistettä leirintäalueella, on syytä huoleen ja tikkana tarkkailuun.

Kuinka näppärästi solmun avasi Omppu Martin/Reader, why did I marry him? selviää klikkaamalla:)

Reippaillen tai rentoutuen tahi sekä että
keväistä viikonloppua, - nyt nautitaan:

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Michael Connelly: "Yövuoro/The Late Show" - ex Libris...


"Yövuoro", Michael Connelly, Gummerus Kustannus Oy, 2018, 390 s., suomentanut Tero Valkonen.

Michael Connelly (s.1956) on Yhdysvaltojen ja koko maailman arvostetuimpia ja myydyimpiä kirjailijoita. Aikaisemmin hän oli rikosreportteri ja toimittaja,
mikä toi hänelle Pulitzer-ehdokkuuden. Lukijat ovat ottaneet Renée Ballardin avosylin vastaan, ja Yövuoro ampaisi Yhdysvalloissa myyntilistojen kärkeen. Lisäksi kirja päätyi useille vuoden parhaiden kirojen listauksille.
Connelly tunnetaan Harry Boschista ja Mickey Hallerista kertovista kirjoistaan." (Lievelehti)


"Etsivä Renée Ballard tekee töitä yövuorossa Hollywoodissa. Hän käynnistää rikostutkintoja mutta ei saa viedä niistä yhtäkään päätökseen, sillä aamuisin hänen kuuluu luovuttaa tapaukset päivävuorolaisille. Yövuoroon joutuminen on rangaistus siitä, että Ballard on syyttänyt työnohjaajaansa seksuaalisesta ahdistelusta. Ballard törmää kahteen tapaukseen, joiden uhreille hän haluaa itse hakea oikeutta. Toinen on henkitoreihinsa hakattu prostituoitu ja toinen nuori nainen, joka on saanut surmansa yökerhoammuskelussa.
Sääntöjä ja työpariaan uhmaten Ballard ryhtyy selvittämään rikoksia ja joutuu kohtaamaan oman pimeän puolensa. Ei ole sattumaa, että hän ei koskaan anna periksi, vaikka kohtaisi työssä millaisia hankaluuksia tahansa. (Takakansi)

Harry Bosch-dekkarien  Palava huone  ja  Julmat jäähyväiset  tiimoilta totesin:  konstailematon ja selkeä sekä viihdyttävä vaan ei puiseva perusdekkari ja tämänhän Connelly, jos kuka osaa ja taitaa. Horjumattomaan tyyliinsä hän tässä uutukaisessaan esittelee meille kovin miesvaltaiselle dekkaririntamalle kiilaa lyövän, eläväpiirteisen, "veikeitä" työvuoroja paiskivan, sisukkaan, omapäisen ja räväkän Renée Ballardin työparinaan toppuutteleva John Jenkis; tervetullutta ja virkistävää vaihtelua genreen. Ajankohtaisuuttakin on ilmassa äskettäisen
Me Too-kampanjan hengessä...

John Jenkins- oli tehnyt poliisin hommia 25 vuotta, ja Ballard tiesi, 
ettei miehellä ollut riittänyt enää pitkään aikaan myötätuntoa oikein kenellekään. Poliisina hän oli kyllä hyvä - halutessaan. Häneen oli kuitenkin pesiytynyt konkarille ominainen leipääntyneisyys, joka vaivasi monia muitakin miehiä. Hän halusi yksinkertaisesti rauhaa tehdä työnsä kunnolla.

Ballardin - aiemmin tuntema adrenaliini muuttui melkeinpä jyrääväksi vaikutelmaksi suonissa. Trent ei ollut hänen mielestään enää pelkkä mielenkiinnon herättänyt henkilö. Se vaihe oli jo ohitettu. 
Hän uskoi, että Trent oli hänen etsimänsä mies, eikä mikään muu vastannut sitä tietämisen tunnetta. Juuri se oli poliisin työn täyttymys. Sillä ei ollut mitään tekemistä todisteiden, lakiteknisten koukeroiden tai todennäköisten syiden kanssa. Kysymys oli puhtaasta perstuntumasta. Mikään Ballardin elämässä ei päihittänyt sitä.

Connellyn taustat ja pitkä kirjailijanura takaavat reipasotteisen kerronnan ja tapahtumapaletin alusta loppuun. Hän ei tarvitse lukijansa mielenkiinnon ylläpitämiseen tai lukukokemuksen nautittavuuden luomiseen loppuunkaluttuja, raflaavia kikkailuja roikkuvine silmineen tai repsottavine sisuskaluineen.
Ballard on ytyisä, sopivasti kimuranttiluonteinen ja hahmona edelleen kehittämiskelpoinen persoonallisuus, jolle kollegoineen ja sidosryhmineen toivoo menestystä,  pitkää uraa ja ikää kaikissa vuoroissa!  Napakka stoori & hyvärytminen dekkari, jonka seurassa mainiosti viihdyin.  Konnat kuriin!

Klikkaamalla selviää kuinka Kirjasähkökäyrän Mai yövuorossa viihtyi:)

Järjestys se olla pitää:

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Edward St Aubyn: "Loistava menneisyys/Never Mind, Bad News and Some Hope" - ex Libris...


"Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I - III", Edward St Aubyn, Kustannusosakeyhtiö Otava, Otavan kirjasto, 2018, 456 s.,
suomentanutMarkku Päkkilä.

"Edward St Aubyn (s. 1960) on kirjoittanut yhdeksän romaania. Omaelämänkerrallinen Patrick Melrose -sarja julkaistiin alun perin vuosina 1992-2012. Se nousi kulttiteokseksi ja on saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Fiktiivisen Patrick Melrosen tapaan myös St Aubyn kasvoi kaltoin kohdeltuna yläluokkaisessa perheessä ja kamppailu nuorena huumeriippuvuutta vastaan. Hän on kahden lapsen isä ja asuu Lontoossa. Patrick Melrose -romaanien pohjalta on tekeillä tv-sarja, jonka nimiroolia näyttelee Benedict Cumberbatch." (Lievelehti)

                                                          ©Timothy Allen

"Pienen Patrick Melrosen perhe viettää kesää idyllisellä Ranskan maaseudulla. Yläluokkaista brittiperhettä ympäröi peritty vauraus, mutta kukaan ei ole onnellinen. Ylellisissä juhlissa sukulaiset ja ystävät kyräilevät toisiaan kyynisinä. Julman isän päähänpistosta kauniina kesäpäivänä alkaa Patrickin rankka matka aikuisten maailmaan." (Lievelehti)

 - Romaanisarja tekee brittiyhteiskunnan yläkerrokselle julman ruumiinavauksen, jota sävyttää herkullinen pureva huumori. Ja teos tosiaan tekee sen, mitä edellä lupaa. Tavalla, josta ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa vaiko molempia.  St Aubyn puolestaan suoriutuu tyylipuhtaasti piukoin  kerronnallisin panoksin tässä kolmen ensimmäisen osan: Mitäs pienistä, Ikävä juttu ja Toivon mukaan koosteessa. Kaksi jälkimmäistä osaa ilmestynevät vielä kuluvan vuoden aikana suomeksi.

 Syviä tuntemuksia herättänyt pikku-Patrickin osuus viilsi sydäntä. Snobismi ja turhanaikaisuus ällötti ja ärsytti. Huumehäröilyissä eksyivät omat ajatukseni ihka omille teilleen ja lopun partypläjäytys kruunasi imelän, mutta vastaansanomattomasti sekä kerronnaltaan että kieliasultaan kiehtovan herkullisen kakun. Kaksijakoista, jos mikä...




Lasten kasvatuksesta:  - "Minusta kasvatuksen tulee olla luonteeltaan sellaista", David sanoi, "että aikanaan lapsi voi todeta: jos minä selvisin siitä, selviän mistä tahansa." "Tuo on järjetöntä ja sitä paitsi väärin", Anne sanoi. "Niin kuin tiedät itsekin." "Minä uskon ehdottomasti, että lapsi pitää saada venymään kykyjensä äärirajoille", Victor sanoi, "mutta olen aivan yhtä varma, että siitä ei tule mitään jos lapsella on pohjattoman kurja olo."... "Meistä on vain niin, että lellittely ei tee lapselle hyvää. Saatan olla lasten suhteen hirvittävän taantumuksellinen,
mutta minusta kaksi asiaa riittää: asiansa osaava hoitaja ja paikka Etonissa."

Patrick:  Voi jumalauta, Patrick mietti, mitä tämä porukka mahtaa tehdä päivät pitkät? Käsikirjoittaa tilannekomediaa? Hän vihasi onnellisia perheitä, joissa kaikki kannustivat toisiaan ja osoittivat toisilleen huomiota ja antoivat ymmärtää, 
että pitivät toisiaan suuremmassa arvossa kuin ketään muuta. Kertakaikkiaan kuvottavaa.

Eliitin hyveet-  Vanha väittämä, jonka mukaan jokainen tappaa sen mitä rakastaa, oli pelkkä umpimähkäinen arvaus verrattuna siihen, että jokainen muuttuu lähes väistämättä siksi mitä vihaa... 
Muistikuva isästä saattoi hypnotisoida hänet vieläkin ja houkutella hänet tahattoman jälittelyn jyrkänteelle kuin unissakävelijän. Sarkasmi, snobismi, julmuus ja petollisuus tuntuivat vähemmän luotaantyöntäviltä kuin kauhut joista ne olivat saaneet alkunsa. Mitä muutakaan hänestä olisi voinut tulla kuin kone, joka takoi kauhua halveksunnaksi? Miten hän olisi voinut lakata olemasta alati varuillaan, kun neuroottisen energian säteeet liikkuivat edestakaisin kuin valonheittimet vankileirin yllä estäen ajatuksia pakenemasta, vahtien tiukasti jokaista sanaakin.

Säädyn etuoikeitetussa (?) jäsenistössä kaikki tietävät kaikista kaiken jopa senkin mitä ao. henkilö itse ei tiedä tietävänsä ja etenkin sen, mitä kenenkään ei pitäisi eikä soisi tietävän, jollei ao. henkilö itse ota ja sillä sitten perverssiydessään ja erikoisuuden tavoittelussaan käy kehua retostelemaan. Dekandenssia, degeneraatiota ja deterioraatiota. Sisäpiiriläisyys repii hajalle  ja viiltää, mutta suojaa. Meitä taviksia puolestaan läheisyys lämmittää...

Kiitos ja kunnia mieliinpainuvasta ja tuuheasta lukukokemuksesta kuuluu
St Aubyn  uskomattoman mahtavalle kyvylle sisäpiiriläisyydestään huolimatta ja myöskin tietty osin sen vuoksi, tarkastella asioita objektiivisen oloisesti, satiirisestikin ulkoapäin, aidan takaa!  Kerronnallisesti teos on juuri sitä, mitä hyvällä kaunokirjallisuudella ymmärrän. Yksi kevään ehdottomista mahtiteoksista: ravisutteleva, inhottava ja immersoiva. Markku Päkkilältä laatujälkeä!

Henry Jamesin sanoin: Tämä englantilaisen maailman häkellyttävä rikkaus näyttäytyy joka hetki ikään kuin silhuettina, siinä missä menneisyys näyttää kasvonsa suoraan edestä.

Mitä mieltä menneisyyden loistavuudesta oli Lumiomenan Katja selviää klikkaamalla:)

Takana loistava menneisyys, - kyllä vaan ja mielenkiintoinen! Edessä loistava tulevaisuus,-  tuskinpa, mutta mikäli yhtään itsestä riippuu niin jos ei ne parhaat niin taatusti hauskimmat päivät...

Uumoilee:

torstai 5. huhtikuuta 2018

Arnaldur Indriðason: "Saksalainen talo" - ex Libris...


"Saksalainen talo", Arnaldur Indriðason, Blue Moon Kirjat Oy, 2018, 296 s., suomentanut Seija Holopainen.

"Moninkertaisesti palkittu  "Arnaldur Indriðason  (s.1961) on Islannin tämän hetken suosituin kirjailija. Hänen teoksensa ovat ajoittain pitäneet maan myyntitilastoissa useaa kärkitilaa. Kirjailijan teoksia on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle. Arnaldur on koulutukseltaan historiantutkija ja on työskennellyt toimittajana ja elokuvakriitikkona." (Kustantaja)

"Reykjavik on kesällä 1941 toinen kaupunki kuin ennen sotaa. Islanti on strategisesti tärkeässä paikassa ja siellä on brittiläisiä ja amerikkalaisia miehitysjoukkoja. Kauppamatkustaja ammutaan Yhdysvaltain armeijan käyttämällä pistoolilla, ja nuori rikospoliisi Flóvent saa tehtäväkseen tutkia juttua yhdessä yhtä nuoren kanadalaisislantilaisen sotapoliisin Thorsonin kanssa.
Mikä on miehitysjoukkojen osuus ja mikä rooli on saksalaisella talolla, sen asukkailla ja menneisyyden tapahtumilla? Flóvent ja Thorson ovat aiemmin esiintyneet romaanissa Varjojen kujat." (Takakansi)




Arnaldurin aiemmista: Reykjavikin yöt ja Varjojen kujat  on kirvonnut seuraavaa: teos oli lukukokemuksena kerrassaan sympatiaa herättävä ja tasokas. Kirjailijalla on hyvä psykologinen silmä, rauhallinen ja konstailematon  sekä varmaotteinen kerrontatyyli ja totean mielihyvin heti kättelyssä, että samat ominaisuudet tekivät tästäkin lukukokemusta miellyttävän.


Flóvent- yritti muistaa miten rikospaikalla kuului käyttäytyä. Murhia kun ei Reykjavikissa sattunut joka päivä, ja hän itse oli työskennellyt poliisissa vasta suhteellisen vähän aikaa, oli kokematon ja halusi edetä varovaisesti.
Hän oli ollut rikospoliisissa vasta muutaman vuoden. Lisäksi hänellä oli kokemusta, Edinburghin poliisin rikososastosta, jossa hän oli puolisen talvea laajentanut rikostuntemustaan. 

Thorson:   - Ihaillessaan rakennusta Thorson ajatteli, millainen mullistus miehityksen oli täytynyt olla niin vähäväkisessä ja alkukantaisessa maassa. Tyynenä kevätpäivänä vuotta aikaisemmin oli maailmansota kaikkine myllerryksineen kolkuttanut reykjavikiläisten oville ja keikauttanut kaiken ylösalaisin. Thorson ja muutama muu kanadalainen vapaaehtoinen rivisotilas oli saapunut Islantiin Britannian kuninkaallisen maihinnousujoukkojen 2. pataljoonan riveissä. Hampaisiin saakka aseistettuina he marssivat kohti maan tärkeimpiä hallintorakennuksia ja näkivät omin silmin kaupunkilaisten hämmennyksen. Paikalliset epäilemättä pelkäsivät että se merkitsi alkua tapahtumille, joiden jälkeen mikään maassa ei olisi niin kuin ennen.

Islanti on jo  maana kiinnostava omassa ylhäisessä yksinäisyydessään eikä islantilaiskirjoilijoilta tyrkyksi asti suomennoksia Laxnessia ja Sjøn tuotannon esim. Poika nimeltä Kuukivi  lisäksi ole tarjolla, joten Arnaldurin Rämeestä (2003) alkanut sarja on ollut enemmän kuin tervetullut.

Indriðasonin kerronta on seesteistä ja luontevasti sekä luonteikkaasti soljuvaa, vaan ei suinkaan pitkäpiimäistä. Historialliset tapahtumat, miljöö ja henkilöt löytävät vaivatta oman paikkansa tarinassa. Aisapari Flóvent & Thorson herättää alun hapuilussaan ja kehittymisessään äidillisiä sympatioita, ja muillakin henkilöhahmoilla on riittävästi karaktääriä. Tasapainoista ja lukunautintoa tuottavaa jälkeä!

Talossa vieraili: