tiistai 12. joulukuuta 2017

Jonathan Lethem: "Orpojen Brooklyn / Motherless Brooklyn" - ex Libris...


"Orpojen Brooklyn", Jonathan Lethem, Moebius, 2017, 416 s., suomentanut
 Heikki Karjalainen.

"Jonathan Lethem  (s.1964) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on tullut tunnetuksi erilaisia genrejä yhdistelevästä, populäärikulttuurin kuvastoa käyttävästä tyylistä. Lethem on kirjoittanut romaaneja, novelleja, esseitä, laulujen sanoituksia ja sarjakuvia. Lethemin romaaneista on aiemmin suomennettu Musiikkiuutisia (2001, suom. Ville Keynäs) ja Yksinäisyyden linnake
(2004, suom. Inka Parpola). Alkuteos Motherless Brooklyn julkaistiin vuonna 1999, se palkittiin National Book Critics Circle ja Macallan Gold Dagger -palkinnoilla, ja Esquire-lehti nimesi sen vuoden kirjaksi.Tässä niteessä on mukana myös novelli Vision ja essee Vaikutteiden hurmio.



"Orpokodissa kasvaneella Lionel Essrogilla on Touretten oireyhtymä.
Jopa New Yorkin miljoonakaupungissa hänellä on vaikeuksia sulautua joukkoon.Kun Lionelin oppi-isä ja työnantaja Frank Minna murhataan,
Lionel joutuu kohtaamaan omat rajoituksensa ja Frank Minnan menneisyyden saadakseen tappajan tilille. Jonathan Lethemin riemukas läpimurtoromaani ei matkapuhelinten yleistymistä lukuun ottamatta ole vanhentunut päivääkään. Orpojen Brooklyn on dekkari, kasvukertomus ja tragikomedia, kaikki samassa paketissa." (Lievelehti)

Nämä orpokillit Brooklynin kaduilla ja kujilla ovat ensikättely Lethemin kanssa, eikä se suinkaan jäänyt kevyen muodolliseksi hipaisuksi. Kun minkä genreisen teoksen tahansa päähenkilöksi valitaan jotakin elämään vaikuttavaa sairautta - tässä tapauksessa Lionel,  lempinimeltään "Parantumaton veneenkeikuttaja" ja Touretten oireyhtymää -  kantava persoona, ollaan herkillä hetteiköillä ja humpsahtamisen vaara on ilmeisen suuri. Lethem onnistuu kuitenkin pysymään tanakasti tukevalla maaperällä ja kuljettamaan juonen henkilögallerioineen tyylipuhtaasti maaliin.

Frank Minna- Sinä keväänä Minna itse oli vasta hädin tuskin mies, vaikka meille hän menikin täydestä. Kaksikymmentäviisivuotias, hontelo lukuunottamatta pientä vatsakumpua, jonka tiukka T-paita paljasti, ja taaksepäin kammattu pompadour  Carroll Gardensin tyyliin, jostakin Frank Sinatran ajan usvasta peräisin oleva kampaus, jolla ei ollut mitään tekemistä vuoden 1979 kanssa ja johon oli kiteytynyt Frank Minna ja kaikki mikä oli hänelle tärkeää kuin meripihkan sisään tai rasvalinssin läpi otettuun valokuvaan.

Lionel:  - Tällainen minä sen sijaan olin: sama värityskirjan kuva miehestä
mutta hullun tai huolettoman tai jälkeenjääneen lapsen värittämä: räikeiden värien ronskeja viivoja, tahrojen myrsky joka riehuu välittämättä miehen, kadun ja maailman välisistä rajoista...

Minna-miehet:  - pukeutuvat pukuun. Minna-miehet ajavat autolla. 
Minna-miehet salakuuntelevat puhelimia. Minna-miehet seisovat Minnan takana kädet taskussa, uhkaavan näköisinä. Minna-miehet keräävät rahaa. Minna-miehet eivät kysele turhia. Minna-miehet vastaavat puhelimeen. Minna-miehet noutavat lähetyksiä. Minna-miehillä on parta ajettu. Minna-miehet seuraavat ohjeita. Minna-miehet yrittävät olla niin kuin Minna, mutta Minna on kuollut.

Tässä teoksessa oli paitsi ihan kelpo juoni  jotain hyvin hellyyttävää, joka nosti pintaan nöyryyden positiivista tunnetilaa, jätti hieman aristellen hämilleen. Miettimään, kuinka suhtaudumme ihmisinä poikkeavuuksiin, jotka voivat elämän suuressa arpapelissä sattua meidän itsekunkin kohdalle? Säröiltä ja ruhjeilta ei säästy kenkään. Osaammeko kohdata toisemme ja olla Ihminen Ihmiselle?

Dekkareista: : -  Oletteko koskaan dekkaria lukiessanne tunteneet noloa helpotusta siitä että joku tapetaan ennen kuin hänet on ehditty esitellä kirjan sivuilla, koska silloin säästyy tutustumasta koko tyyppiin? Dekkareissa on muutenkin aina ihan liikaa henkilöitä. Ja henkilöt, jotka mainitaan heti aluksi mutta joita ei koskaan tavata, jotka vain piileskelevät kulisseissa, ovat perinteisesti pahaenteisiä,. Paras jos niistä pääsee heti eroon...

Lethemin tekstiä lukiessa ei ollut kiire päästä kenestäkään eroon.
Rikoksellisen barskin alusrakenteen lisäksi kirjailija on luonut herkästi havainnoivan kehityskertomuksen pojasta mieheksi, ystävyydestä ja niistä pelikorteista, jotka meille syntymähetkellämme on jaettu sekä itse elämän pelin kulusta. Tämän tyyliltään ja toteukseltaan terhakan ja töpäkän sekä  genrensä valtavirrasta poikkeavan dekkarin lukukokemus oli sekä piristävä että nautinnollinen  ja hauska - kyllä vaan myös jälkimmäistä, jättäen sopivasti syntysyväistä ajatyksentynkää muhimaan...

Suomentaja Heikki Karjalainen mainitsee jälkisanoissaan Touretten oireyhtymän Lionelille aiheuttamien purkausten kääntämisen aiheuttaneen "päänvaivaa". Hän on onnistunut työssään mainiosti ja lukijaystävällisesti samoin kuin valitessaan slangin käytetyksi puhekieleksi!

Koko ihmiskunta on yhden ja saman tekijän kirjoittama kirja. Kun ihminen kuolee, lukua ei revitä pois tästä kirjasta, vaan se käännetään paremmalle kielelle, ja jokainen luku on näin käännettävä... (John Donne)

Kuinka sujui Omppu Martin/Reader, why did I marry him blogissa kättely Lionel Essrogin & Lethemin kanssa selviää klikkaamalla:)

Ei suoraan Brooklynin sydämestä vaan yhdestä tämän sesongin yksittäisistä talvipäivistä eli

lumentuprutuksen keskeltä:

perjantai 8. joulukuuta 2017

Ken Bruen: "London Boulevard" - ex Libris...


"London Boulevard", Ken Bruen, Arktinen Banaani, 2011, 272 s., suomentanut
 Pasi Punnonen.

"Ken Bruen  (s. 1951)  on irlantilainen rikoskirjailija, jonka romaaneiden karu tunnelma ja mielenkiintoiset henkilöhahmot ovat vähäeleisen vakuuttavia. Bruenin mustan huumorin täyttämistä Jack Taylor -kirjoista on tehty myös televisiosarja. London Boulevard on Ken Bruenin ensimmäinen suomeksi julkaistava romaani. Kirja on nerokas pastissi Billy Wilderin elokuvasta
Sunset Boulevard. Kirjan pohjalta on tehty samanniminen elokuva, jonka on ohjannut William Monahan ja pääosissa ovat Colin Farrell ja Keira Knightley." (Lievelehti)


"Mitchell vapautuu vankilasta kärsittyään kolmen vuoden tuomion pahoinpitelystä. Hän päättää tehdä parhaansa pysytelläkseen erossa alamaailmasta ja päätyy kunnostamaan Lillian Palmerin, entisen näyttelijäsuuruuden, taloa. Veri vetää takaisin hämäräpuuhiin, mutta se ei tunnu olevan ongelmista suurin, koska talossa tuntuu olevan tekeillä jotakin outoa... 
Omalaatuinen Lillian Palmer asustelee erakkona suuressa talossa.
-  Mitchelliin silmänsä kiinni iskevä näyttelijätär kuvittelee olevansa yhä suuri tähti. - Mitchell saa kutsun muuttaa asumaan Lillianin autotallin yläpuolella olevaan asuntoon, mikä sopii kunnollisesta elämästä haaveilevalle Mitchelille mainiosti. Valitettavasti Lillianilla on Mitchellin varalle muitakin suunnitelmia." (Takakansi ja lievelehti)


                                                                © Goodreads
 
Kiinnostus kirjailijaan heräsi, kun lähdin  Holmes-hattu päässä jäljittämään - dekkarigenressä kun ollaan - televisiossa esitetyn irlantilaisen Jack Taylor -rikossarjan, jonka toteutuksesta suuresti pidin,  kirjoittajaa. Jack Tayloria esittää vastaansanomaton ja taitava skotlantilainen näyttelijä Iain Glen  (s. 1961),
joka on esiintynyt vuodesta 1986 lähtien yli 60 televisiosarjassa tai elokuvassa.
Hän on tehnyt uraa myös  teatterissa ja tämä vahvuus heijastui myös tv-sarjassa.
Asiaan: Kun istuu kolmen vuoden tuomion menettää aikaa, säälintunteen ja kyvyn hämmästyä... Mitchell siteeraa amerikkalaista rikoskirjailijaa Tom Kakonista:

Vankila - Sitä voi nimittää viidakoksi, peilitaloksi, sosiopaattien vimman valtakunnaksi, missä petos on normina, kosto uskonkappaleena eikä armoa joko ymmärretä lainkaan tai se on kauan sitten unohdettu. Tai sitten sitä voi nimittää ristiselkääsi vasten puristetuksi rautaputkeksi, takapuoleesi työntyväksi harjanvarreksi, kylkiluiden väliin uppoavaksi omatekoiseksi veitseksi.
Se tarkoittaa että olit täydellisen yksin... Kukaan ei suojele sinua.

Hovimestari- Ovi avautui. Hovimestari seisoi edessäni koko komeudessaan.
En ollut uskoa silmiäni. Kuvittelin kaikkien hovimestrien kadonneen Kaliforniaan tai tv-komedioihin tai molempiin. Mies oli pieni ja tukevatekoinen. Oikeastaan kuin Bond-filmin Oddjob. Häkellyin niin, etten saanut sanaa suustani.

Lillian Palmer: -  Ja Viettelysten vaunu, Nuoruuden suloinen lintu, Intohimot jalavien varjossa... Vaaleat hiukset laskeutuivat pitkin selkää. Ei hänessä ollut lainkaan Bacallin tyyliä. Pikemminkin hän muistutti John Cassavetesin, jonka olin nähnyt leffassa Gloria - gangsteriheilaa. Olen huono arvioimaan ikävuosia, mutta päättelin hänen olevan kuudenkymmenen kalliimmalla puolella...                                                          

Bruen kirjoittaa kaunistelematonta ja hyvärosoista vaan ei alirimaista, näpsäkästi rytmitettyä tekstiä, jota lukiessa hienohelmaisuus on syytä rytätä komeron perille naftaliiniin. Juoni etenee reippaasti tarjoten yllätyksellisiä käänteitä ja verbaliikkaa eikä kerronta ronskiudestaan ja suoraviivaisuudestaan huolimatta heitä brutaaliuden tahi navanalusen kutittelun  puolelle.

Rempseä tuttavuus; eräänlaista kovaksikeitettyä noir crime fictionia.
Tähän vanhakantaisen tuoksuiseen, samettiseen ja sutjakkaan, tummahuumorimausteiseen "äijädekkariin" ja sen henkilöhahmoihin,
suurta come backia riittailevaan, ex-näyttämökuningatar Lillianiin ja etenkin pääroolia Mitchelliltä kärkkyvään hovimestari Jordaniin, tykästyin täpöillä, kerrassaan pirteä pläjäys harmauden keskelle.

Pelkistetysti: mies, juoni ja kerronta. Vettä mättää kuin aisaa, joten Bruenin myötä alavireisyyden torjumiseksi kovat kirjalliset konstit piippuun

latasi:

tiistai 5. joulukuuta 2017

Hyvää huomista Itsenäisyyspäivää ...


Kaiken tämän Suomi-100 tapahtumapaljouden, markkinameiningin ja hössötyksen - panem et circenses - keskeltä mieli halajaa ja etsityy kohti asian ydintä Ilmari Kiannon & Oskari Merikannon hengessä:


Kuulkaa korpeimme kuiskintaa,
jylhien järvien loiskintaa!
Meidänpä mainetta mainivat nuot
koskien ärjyt ja surkeat suot!
Meidänpä vapautta vaarat on nää!
Meidän on laulua lahtien pää!
Meille myös kevätkin keijunsa toi,
rastas ja metso täälläkin soi.



Saanatunturikin tuli juhlavalaistuksi; lie siinä luonnolla ihmettä, poroilla sarvien kalistelemista, maahisilla mietittävää ja riekoilla lumikiepeissään  kiehnäämistä...





Ollaan itsenäisiä ja tarvittaessa itsepäisiä omia arvojamme puolustaessamme. Pidetään huolta itsestämme ja läheisistämme, heistä jotka ovat meille rakkaita sekä ojennetaan auttava kätemme laajemminkin aina tarvittaessa.
Huomenissa Suomen siniristilippu liehukoon komiasti salossaan ja kynttilät syttykööt perinteisesti illansuussa ikkunoillemme. On suuri etuoikeus ja ilo kohottaa malja itsenäiselle isänmaalle! Kaveria ei jätetä, eihän?

Juhlavasti juhlamielellä:

lauantai 2. joulukuuta 2017

Don DeLillo: "Nolla kelviniä / Zero K" - ex Libris...


"Nolla kelviniä", Don DeLillo, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Keltainen kirjasto, 2017, suomentanut Helene Bützow.

"Don DeLillo (s. 1936)  on Yhdysvaltain arvostetuimpia kirjailijoita. Romaaneissaan hän kuvaa taiturimaisesti kulutusyhteiskuntaa ja sen salakavalia lakeja. Hän on kirjoittanut kuusitoista romaania ja saanut teoksistaan arvostettuja palkintoja, joihin kuuluvat mm. National Book Award, PEN/Faulkner Award, jerusalem Prize ja PEN/Saul Bellow Award." (Takakansi)

"Jeffrey Lockhartin isä Ross on yli kuusikymppinen miljonääri, jonka vaimo Artis on vakavasti sairas.  Ross on sijoittanut suuria summia kaukaiseen, salaiseen tutkimuslaitokseen, johon tullaan kuolemaan kontrolloidusti. Ruumiit säilötään tulevaisuutta varten, jotta ne voidaan kehittyneen teknologian avulla parantaa ja herättää eloon. Jeff matkustaa Rossin ja Artisin luo hyvästelläkseen äitipuolensa. Tuossa syrjäisessä aavikkolinnakkeessa hän joutuu samalla määrittelemään oman suhteensa elämään ja kuolemaan." (Lievelehti)


DeLillo on aina ollut minulle kinkkinen ja kaksijakoinen kirjailija, jonka teksti kiehtoo, mutta kerronnan poluilla kohtaan kompastuskiviä. Näin käy nytkin,
kun kuljetaan dystopian ja utopian, fantasia- ja reaalikirjallisuuden laidoilla ja välimaastossa. DeLillo vaihtelee tempoa ja rytmiä lennosta siirtyen kevyen jutustelun ja pohdinnan tiimoilta teknisempään ja virallisomaisempaan sanain taontaan laajalla teemasektorilla. Käsitteet:  Kelvin ja konvergenssi.

Artis:  - Ääneni on erilainen. Kuulen sen puheestani, se ei ole luonnollista. 
Ääni on minun, mutta se ei tunnu tulevan minusta.  - Ääni tuntuu tulevan ulkopuoleltani. On kuin olisin lantiosta yhteen kasvanut kaksospuoli, ja sisareni puhuisi. Mutta ei se niin ole. Mieleen tulee asioita jotka ovat luultavasti tapahtuneet. Tiedä, että tietyssä iässä muistetaan asioita joita ei ole koskaan tapahtunut. Tämä on erilaista. Nämä asiat ovat tapahtuneet, mutta tuntuu että ne ovat sattuneet vahingossa. Sitäkö tarkoitan? Harhautunut sähkösignaali. 
Olen joku jonka on määrä olla minä.  

Ross:  - Hän oli puolivälissä tai lähellä seitsemääkymmentä, leveäharteinen ja jäntevä.  - Olin selvillä siitä, että hän oli sijoittanut paljon rahaa tähän operaatioon, tähän hankkeeseen jota kutsuttiin nimellä Konvergenssi, lähentyminen, ja toimisto oli kohtelias ele, vastapalvelus joka mahdollisti sen
että hän saattoi pitää näppärästi yhteyttä verkostoonsa, yrityksiin, firmoihin, rahastoihin, instituutioihin, syndikaatteihin, kuntiin ja klaaneihin...

Äitipuolen ja isä-Rossin ohella päähenkilönä on elämässään lähinnä ajelehtiva, kaiken nimeämään pyrkivä poika Jeff ja tietty se monimutkaisissa solmuissa itse itseään kiristelevä isä-poika -suhde. DeLillo maalailee paksulla pensselillä eteemme apokalyptisia maisemia:

Apokalypsi:  - sisältyy luonnostaan ajan rakenteeseen sekä ilmaston ja avaruuden pitkän aikavälin muutoksiin. Mutta näemmekö me itse aiheutetun helvetin merkit? Ja laskemmeko jo päiviä siihen kun kehittyneet, tai ei ehkä kovin kehittyneet, valtiot alkavat käyttää kaikkein hirveimpiä aseita? Eikö se ole väistämätöntä?  - Tekeekö kyberhyökkäys suunnitellut aggressiot tyhjäksi? Pääsevätkö pommit ja ohjukset maaleihinsa, Olemmeko turvassa täällä maan alla?  - Entä post-Hiroshima ja post-Nagasaki?....

Mutta, jottei ihan synkkyyden valtaan sorruttaisi ja uskoamme sekä toivoamme menettäisi  kuvailtujen tulvien, nälänhädän, terrorismin ja muun keskellä, kirjailija palkitsee lukijansa myös tavallisen elämän ja arjen suuren ainutkertaisuuden arvon painottamisella, kun vaan siitä vaarin ottaisimme sekä kiintymyksen osoittamisen ja kaiken kattavan rakkauden äärelle hiljentymisen tärkeyden merkityksillä. Uskommeko tai edes haluammeko uskoa ikuiseen elämään joko uskontojen sanoman sisäistämällä tai kyber-ylösnousemuksen ehkä tulevaisuudessa mahdollistamalla tekniikalla, jää lukijan henkilökohtaisen arvomaailman varaan.

DeLillo on taas kerran kirjoittanut persoonallisen ja runsassisältöisen romaanin, joka ei jätä lukijaansa välinpitämättömään tilaan - vaan edelleen omalta osaltani kompasteluista huolimatta - on mielikuvitusta ruokkiva, ajatuksia herättävä ja hyvin mukanaan kuljettava sekä ehdottomasti erilainen kokonaisuus; kerrassaan tuhtia tavaraa. Helene Büzowilta hieno käännös.

Maailmanlopun tunnelmista takaisin maan pinnalle ja tassuttelemaan kohti joulua: kaksi Partiokalenteriluukkua jo auki, Kanssakulkija peurapassissa toivottavasti Sempun ajohaukkua kuunnellen ja minä tyttö heitän jörgenit jalkaan ja painelen lenkille valkoista luontoa ihailemaan sekä lähikoulun joulumyyjäisiin, joten perinteiseen tapaan:

Hyvät Hoosiannat & Auvoisat Adventit:

tiistai 28. marraskuuta 2017

Dan Brown: "Alku / The Origin" - ex Libris...

"Alku", Dan Brown, WSOY, 2017, 463 s., suomentanut Jorma-Veikko Sappinen.

Dan Brown  (s.1964) ei juuri esittelyjä kaipaa, sillä hänen kirjojaan on myyty yli 200 miljoonaa kappaletta. Hän työskenteli ennen kirjailijanuraansa muun muassa muusikkona ja englannin kielen opettajana. Yksityisyyttään tarkoin varjeleva kirjailija asuu Uudessa-Englannissa yhdessä taiteilijavaimonsa kanssa. (Lievelehti)

"Robert Langdon, Harvardin yliopiston symbologian professori, saapuu julkistustilaisuuteen  Bilbaon Guggenheim-museoon. Luvassa on paljastus,
joka muuttaa tieteen kasvot ikuisiksi ajoiksi. Edmond Kirsch, 40-vuotias miljardööri ja tulevaisuudentutkija, aikoo paljastaa löydön, joka tuo vastauksen ihmiselämän kahteen peruskysymykseen: Mistä me tulemme? Mihin me olemme menossa? Sadat kutsuvieraat lumoutuvat Kirschin puheista, mutta Langdon tajuaa, että löytö tulee jakamaan mielipiteitä ennennäkemättömän rajusti. Samassa tarkkaan käsikirjoitettu ilta räjähtää kaaokseksi. Järkyttynyt Langdon joutuu pakenemaan välitöntä vaaraa museonjohtaja Ambra Vidalin kanssa.
He päätyvät Barcelonaan etsimään salaperäistä tunnussanaa, joka avaisi Kirschin salaisuuden. (Takakansi)




Brownin teokset on tullut luettua viimeisimpämä Inferno  (2013).  Niinpä nyt ei kyseessä suinkaan  hyppy tuntemattomaan, vaan kuten osoittatui kirjavaan pallomereen. Esitetyt kaksi kysymystähän ovat universaalisti kiinnostavuudeltaan suurinta mahdollista kokoluokkaa, vaikka välillä näin yksilötasolla saattaa tuntuakin siltä, että vastaukset niihin ovat kyllä selvät, mutta missä ihmeessä juuri nyt elämässä ollaan....  Kirjailija asettaa lukijansa runsaudenpulan keskelle, sillä erilaisia tarkkakuvauksisia arkkitehtonisia ja taiteellisia sekä uskonnollisia elementtejä on rittävästi. Brown heittelee suruitta ja estoitta ilmaan kuin jonglööri pallojaan Turingin testin, Antoni Gaudin Gauguinin, Maailman uskontojen parlamentin, William Blaken, Joan Miròn, symboliikkaa etc. etc. niin, että heikompaa alkaa hirvittää.

Edmondin sanoin uskonnon aikakausi on päättymässä, tieteen aamu sarastaa. Uskonnollisten kommentaattoreiden mukaan tulevaisuus ilman uskontoa mielletään herjaavaksi, antikristilliseksi tempuksi... Tästä vastakkainasettelusta päästäänkin Winston Churchilliin, joka jonkun huomautettua, että uskonnolliset ihmiset inhoavat häntä, tokaisi: Onko sinulla vihamiehiä? Hyvä. Se merkitsee, 
että olet toiminut jonkin asian puolesta! Jatkona voidaan miettiä onko minulla vihamiehiä, entä Sinulla?? William Blake puolestaan runoilee: Synkät uskonnot poistuvat & suloinen tiede hallitsee.

Suurimmat sympatiat kerää ehdottomasti jatkuvasti itseään ja kommunikointitatojaan kehittävä "tekoälyapparaatti" Winston, joka paitsi säveltää musiikkia myös  toimii opastajana ja neuvonantajana kuin itämaan tähti muinoisille tietäjille Langdonin ja Ambran etsintätaipaleella heidän jäljittäessään  puuttuvaa salasanaa.Winstonin itsestään piirtämää omakuvaa, Mirón teoksen keskellä olevaa silmää, käytetään kätevästi karttana paikallistettaessa Winstonin sijaintia. Hauska velikulta, joka hakkaa vanhusseuralaiseksi riittaillun hyljerobotin mennen tullen, joten tämän Winstonin itse aikanaan kyllä valitsen:)

Da Vinci -koodin tasolle Alku ei intensiivisyydessään ja kiehtovuudessaan yllä. Brown on tässä "toispäinen" kirjailija: siinä, missä joku toinen kynäniekka rakentaa ja kehittää kerronnan kulun pitkälti henköittensa varaan, Brown rakentaa yksityiskohdiltaan tarkat ja runsaat lavasteet, korean rubensmaisen näyttämön ja kelpo juonen sekä sujuvat vuorosanat, mutta karaktäärit uinuvat ruususen untaan jääden valjuhkoiksi ja etäisiksi.  Tämä saattaa toki olla tietoinen ratkaisukin lukijan parhaaksi ja ähkyn välttämiseksi.

Summa summarum: runsasantinen ja monia elementtejä sisältävä teos, jonka suuri vahvuus on alkulehdellä mainittu: Fakta; Tämän romaanin kaikki taiteeseen, arkkitehtuuriin, paikkoihin, tieteeseen ja uskonnollisiin organisaatioihin liittyvät seikat ovat todellisia. Kyllä Brown vaivatta sektorinsa hallitsee; antoisa, muheva ja rateva lukukokemushan tästä kaikkinensa muodostui!

On hyvä lopettaa pariin  sitaattiin ja Edmondin - vaikkakin ateistin -  rukoukseen tulevaisuudelle:

Menestys on kykyä siirtyä yhdestä epäonnistumisesta toiseen menettämättä innostustaan. Winston Churchill.

Meidän tulee olla valmiita hylkäämään elämä, jonka olemme suunnitelleet, jotta voisimme elää elämän, joka meitä odottaa...  Joseph Campbell

  Pysyköön filosofia teknologian tasalla. Pysyköön myötätunto kykyjemme tasalla. Ja olkoon muutoksen moottori rakkaus, ei pelko...

Alkua on luettu ja koettu  mm. blogeissa: Kirja hyllyssä, Kirjaluotsi,
Kirsin Book Club  ja Kulttuuri kukoistaa.


Filosofian, myötätunnon ja rakkauden puolesta:

lauantai 25. marraskuuta 2017

Kimmo Ohtonen: "Metsäkansan tarina" - ex Libris...



"Metsäkansan tarina", Kimmo Ohtonen, Docendo, 2017, 223 s.

"Kimmo Ohtonen (s.1981) on Yleisradion toimittaja, käsikirjoittaja ja valokuvaaja, joka on tunnettu useista luonto-ohjelmista. Viime vuosina hän on juontanut mm. Ulos luontoon- ja Katoava Pohjola -ohjelmia. Hänet tunnetaan myös useista tempauksistaan luonnon puolesta. Vuonna 2012 Kimmo tempaisi Norppauinti-ohjelmassaan saimaannorpan puolesta uimalla Suomen suurimman järven päästä päähän." (Kustantaja)




"Metsäkansan tarina on matka lukuisten metsän asukkaiden valtakuntaan:
miten niiden elinolosuhteet ovat muuttuneet ja miltä tulevaisuus näyttää.
Nämä eläinlajit heijastelevat maamme metsien todellisuutta - myös sitä,
miten luonto on kärsinyt rakennemuutosten ja metsäteollisuuden intressien sekä ilmastomuutoksen takia. jotkut aikoinaan runsaslukuiset lajit, kuten töyhtötiainen, hömötiainen ja kuukkeli, ovat vaarantuneet ja hävinneet laajoilta alueilta kokonaan. Toiset uhanalaiset lajit, kuten kettu, kanahaukka ja susi, vuorostaan osoittavat, miten sopeutuva luonto on suurempienkin muutosten edessä." (Takakansi)

Teos on viisiosainen: Prologi, Uusimaa, Itäraja, Tie Pohjoiseen ja Epilogi.
Muistatko vielä ajat, jolloin hyytävä pohjoistuuli puhalsi maan halki ja lunta satoi taivaan täydeltä jo kauan ennen itsenäisyyspäivää? Muistatko, miten maa peittyi lumen valkeuden alle? Muistatko nuo valkoiset joulut kautta maan?

Ylläolevaan on vain yksi vastaus, ja se on painava: KYLLÄ!  Ja sitten ei kuin matkaan Porkkalasta Citymetsään, Kallion kautta Villiin metsään, tutustumaan Tarinaan kolmesta pedosta ja kädestä, joka ruokkii petoa, Reviirille tapaamaan Myyttistä sutta ja kohtaamaan Petovihan sekä kurkistamaan Perintöä, josta pääsemme Uuteen alkuun lähteäksemme kiskoille kolkuttelemaan Junamatkalle tiellä pohjoiseen bongailemaan Sielunlintua, paiskaamaan kättä Vaeltajan ja Metsurin kanssa palataksemme Susirajalle tarkkailemaan Hullua metsoa,  piehtaroimaan Lumelle sekä kuulemaan korvat höröllä Kahden ketun tarinaa....

                                                       © Kimmo Ohtonen

Koko tämä kiehtova ja mieliinpainuva  matka pysäyttävin valokuvin varustettuna. Kuvin joiden maisemissa silmä lepää ja joiden eläinhahmot puhuttelevat ilmeikkyydessään. Upeaa! Matka, jolle ehdottomasti kannattaa lähteä! Erinomainen lahjateos ja näin tonttujen kurkkiessa ikkuinain takaa mitä parhain lahjavinkki jokaisen kiltin luonnonystävän pukinkonttiin;)

Ohtosen edellinen  KARHU voimaeläin  (2016) kirvoitti minulta kommentin:" Ohtonen jakaa kanssamme lapsuudenkokemuksensa, kehityskaarensa tähän päivään ja luonnonrakkautensa sellaisella rehellisyydellä, ulosannilla ja intensiteetillä, että lukijana jään aivan hiljaiseksi sulatellen liki fyysistä kokemusta  suuren ihastuksen vallassa." Ja, eipä tuohon niin mitään lisättävää metsäkansankaan osalta kuin : laadulla on tekijänsä ja tässä tapauksessa se on Kimmo Ohtonen.

Ohtosen relevantit kysymykset jättävät paljon pohdittavaa:  Miten voimme pelastaa vuosia maamme metsissä eläneet lajit, jotka uhkaavat kadota elinaikanamme? Haluammeko tehdä niin? Ihminen muuttaa teoillaan luontoa joka päviä, mutta voiko luonto vielä muuttaa meitä?

Ymmyrkäisenä sukat makkaralla:

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

José Luís Peixoto: "Ruhtinas joka rakastui orjaan" - ex Libris...

"Ruhtinas joka rakastui orjaan", José Luís Peixato, Enostone kustannus, 2017,
64 s., suomentanut Rita Dahl.

"Proosaa, matkakirjan ja runoutta julkaissut  José Luis Peixoto (s.1974) on eräs Portugalin tärkeimmistä ja palkituimmista nykykirjailijoista. Hänen teoksiaan ilmestyy jatkuvasti ympäri maailmaa käännöksinä ja hän on myös aktiivinen esiintyjä kirjallisuusfestivaaleilla.

Tämä valikoima esittelee kattavasti runoutta hänen kaikista kolmesta runokokoelmastaan, jotka ovat A Crianca em Ruinas (2001), a Casa, a Escuridao (2002) ja Gaveta de Papeis (2008). Peixoton runoissa käsitellään perheen, tunteiden ja paikkojen kaltaisia teemoja tuorein metaforin, joissa on aavistus metafysiikkaa konkretian lisäksi. Teoksen kääntäjä ja toimittaja Rita Dahl (s. 1971) on aiemmin kääntänyt Alberto Pimentaa, kääntänyt ja toimittanut  portugalilaisen nykyrunouden antologian  (Maailman syrjällä) ja julkaissut satoja yksittäisiä runokäännöksiä kirjaillisuuslehdissä." (Takakansi)
Rita Dahl on myös laatinut kokoelman oivasti avaavan ja asiantuntevan esipuheen.




Runoteokset ovat olleet lukurepussani etutaskussa kautta vuosien ja tuoneet elämääni iloa, väriä ja uusia tuulia, kuten edellinenkin Dahlin toimittama portugalilaiskooste Maailman syrjällä,. Eikä tämä ruhtinaskaan tuottanut pettymystä tahi välinpitämättömäksi jättänyt.  Makustellaan ja startataanpa kotoisasti Helsingistä:

Valokuva Helsingistä
Aika kertoo minulle, että Helsinki on haave
jota en koskaan onnistu toteuttamaan.
Helsinki on sormenpäitäni polttava tulitikku.
Koska en tiennyt, hyvästelin Helsingin,
lausuin sille lauseita vailla yhteyksiä ja kätkeydyin tulipalolta.
On öitä jolloin näen sumentuneen kuvan Helsingistä.
Sen komentamana ylitän jäisiä kävelykatuja
ja sytytän tuleen kaikki esineet, joihin kosketan.


koska minulle ei ole paikkaa hiljaisuudessa jossa lokit kuolevat
hyvästelen meren ja sallin taivaan tuntea minut.
ehkä levollisuus voisi olla minun käteni
tuulenhenkäys maan ja alastoman naisen iholla.
tuo päivä, huomisen toivo, voi saapua ja silloin
olen nukkumassa.
tänään olen hiukan jotakin, olen suolainen vesi
joka pysyttelee aalloilla jotka hylkäävät ja häätävät kaiken
rannalle. lokit lentävät yli elävän ruumiini. minun
vedenalaiset hiukseni kutsuvat vieraaksi aamun hiljaisuuden, auringonsäteet ylittävät
meren muuttuineina valoisaksi vedeksi, tässä olen elossa ja olen joku hyvin kaukana.


                                                              © Patrícia Pinto  


Pöydän kattamisen aikaan meitä oli viisi
isäni, äitini, siskoni
ja minä. sitten vanhin siskoni
meni naimisiin, nuorin siskoni
meni naimisiin, isä kuoli, nyt
pöydän kattamisen aikaan meitä on viisi
vähennettynä vanhimmalla siskollani joka on
kodissaan, vähennettynä nuorimmalla siskollani, paitsi
isääni, paitsi leskiäitiäni, jokainen
heistä on tyhjä paikka tässä pöydässä jossa
syön yksin mutta he ovat aina tässä.
pöydän kattamisen aikana meitä on aina viisi
niin kauan kuin yksikään meistä on elossa, meitä on
aina viisi.

Sumentunutta kuvaa Helsingistä on ollut viime aikoina tarjolla ihan IRL,
mutta tämä on Peixoton oma näkemys, joka saattaisi peräytyä vuoteen 2005, jolloin hän vieraili Mukkulan kansainvälisessä kirjailijakokouksessa kuriositeettina ja teemasta poiketen mm. pelaten jalkapalloa Rita Dahlin kanssa.

Omakohtaisesti lokkiruno puolestaan virittää mielen aurinkoisille, silmänkantamattomille praioille, suolantuoksuiseen  ja auvoiseen olotilaan,
jossa kaikki oleellinen on yhtäaikaisesti läsnä ja jossa samanaikaisesti itse tuntee olevansa täydellisesti joka solullaan elossa, sekä tässä että hyvin kaukana...

Pöydän kattaminen virittää aatoksia siitä, kuinka kauan olemme elossa  tuonilmaisiin tai toisaalle siirtymisemme jälkeen? Niinkö kauan kun joku meidät muistaa, sydämessään kantaa? Parhaimmillaan - jos olemme jossain olennaisessa elämässämme onnistuneet - parin sukupolvenko verran...

Pidetäänpä mieli avoinna ja pöytä katettuna: