Kuopus merkkiammuntaan ja Miniä laitettuaan oman Kuopuksensa vaunuihin päikkärille Vaarin kyydissä kaupungille asioimaan. Mummo puolestaan pinkoo minkä kintuistaan pääsee kahden etujoukoissa edenneen viliskantin perään leikkikentälle itkupiipparia tukevasti tassussaan puristaen. Ja jumppahuhti, mikä näky: trion vanhimmainen, tämä kinestettisesti eittämättömän lahjakas yksilö, hilluu polvitaipeidensa varassa pääkoppa alaspäin roikkuen leikkitelineen ylimmällä orrella kätösten pyöriessä tuulimyllyn siipien lailla ja hihkuu riemukkaasti:"Kato Mummi mua!" Kaikken mieluiten olisin puristanut silmäni tiukkaan viiruiksi ja ihan näin agnostikkona kerrankin toivonut olevani uskossani luja ja vakaa. Pikkuväellä on pakosti omat suojelusenkelinsä, muutoin kato ja apuharvennus ennen aikuistumista olisi taatusti vallan toista suuruusluokkaa...
Trion Keskimmäisestä ei näkynyt jälkeäkään, mutta puskien heiluva vana kaikeksi onneksi paljasti hänen ja kaverinsa salaisen seikkalureitin suunnan sallitussa "metsikössä" = puskaistossa.
Sitten pärähtää piipparista häly, onneksi Vaari on jo ennättäynyt paikalle, ja taas pinkoo Mummi, tällä kerralla kohti kotitaloa. Normipaikalla, takapihan patiolla EI ole lastenvaunuja. Ei hätiä mitiä, tuumin, sillä siihen kun helottaa aurinko, ne ovat varmasti suojassa talon päädyssä, vaan sielläkään EI niin mitään! Jalat valahtavat hervottomiksi saaden Mato Matalankin vaikuttamaan Jäntevältä Jäppiseltä ja hurjan adrenaliiniryöpyn vallassa hamuan kännykkää taskunpohjilta raivostuen:"Tätä EI voi sattua, EI tälle lapsoselle, EI meille ja vannon nylkeväni elävältä koko katalan siepparin kynsiin saatuani; ryöppy täysin painokelvotonta tekstiä seuraa.. .Katse pyyhkäisee tutkan lailla kaikeksi onneksi vielä epätoivoisen toiveikkaana etsien yli piha-alueen ja näen, ihan oikeasti näen, silmät lautasiksi revähtäneinä vaunut sievästi parkkeerattuina pienen ulkovajan reunustalla varjossa, sekunttipelillä ennen 112-painallusta. Maailman paras näky!!! On ihan pakko raottaa suojaverhoja ja varovaisen höyhenenkevysti sipaista Pienokaisen poskea ja ihailla tätä nukkuessaankin hymyilevää Persoonaa. Yksi helpotuksen helmikyynelkin taisi siinä totuuden nimissä vieriä poskelle....
Kiitämme Juniorimurmeleita tästäkin jänskänhauskasta ja tämänkin päivän monista makeista nauruista ja siitä, että tuotte tervetullutta höpinää natiseviin niveliimme ja omalta osaltanne pidätte ne seesteiset, keinutuolissa verkalleen kiikkuen ja peukaloita pyöritellen raksuttelevat hiljaisuusvuodet hamassa tulevaisuudessa!
Loppu hyvin, kaikki hyvin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti