Kiitos Elina Warstan yksikertaisen tyylipuhtaan päällyksen, joka taas kerran on ilo silmälle, olisi kirjan poiminut hyppysiinsä vailla muutakin intressiä ihan silkasta pitelemisen ilosta ja mielihyvästä!
Kari Hotakainen on Klassikkonsa lisäksi jo klassikko sinänsä. Henkireikä starttaa näin: "Kaikilla meillä on omat tehtävämme.
Poliisin tehtävä on rikosten ennalta ehkäiseminen, selvittäminen ja epäiltyjen syyteharkintaan saattaminen. Kuun tehtävä on loimottaa ja valaista tie verstaalle, jossa teräaseita säilytetään. Auringon tehtävä on nousta ja valaista säteillään teon jäljet. Siviilin tehtävä on ottaa vastuu teoistaan ja huolehtia pienemmistä. Ja siinä välissä pitää suunsa kiinni asioista, joista on syytä pitää suu kiinni. Tämän pitäisi olla aivan selvää ja yksinkertaista kaikille. Eikö niin?" (Kirjan lievelehti)
"Heikko ihminen viimeistelee sen, mikä vahvalta jää kesken, kun voimia ei enää ole. Varokaa heikkoja. Niitä, jotka ovat saaneet tarpeekseen.
Mitä tekee se, joka ei ole koskaan mitään tehnyt? Mistä muistetaan sen, joka on aika itsensä unohtanut. Mitä tapahtuu, kun ihminen ylittää ylittämättömän rajan? Ja millaisiin vaatteisiin vainajat puetaan?" (Teoksen takakansi) Relevantteja kysymyksiä kaikki tyyni....
Hotakainen kuljettaa tarinansa sekakuorossa laulavan Rikospoliisin, Suntion, Parturikampaajan ja hänen pyörätuolimiehensä kautta. Käydään etsimään ihmisen lopullista luonnetta, sitä mikä jää jäljelle, kun vaatteet ja ulkoisen vallan merkit on riisuttu. Ota sitruuna ja tiristä se rujoksi mytyksi, näin lähtevät myös ihmisestä vihoviimeisetkin mehut. Tahi tartu venäläiseen maatuskanukkeen ja niksauta se auki kerros kerrokselta yhä pienemmäksi. Se kaikken pikkuruisin voi olla kaikkein mahtavin. Juuri se on usein meiltä hävyksissä ja juuri sen löytäminen jää usein rikospoliisin huoleksi. Tunnetta kirjailija kuvaa taksiksi ilman kuljettajaa, järjen ollessa kuski, vaikka olisi lievästi hauskuuspäissäänkin...
Ennen kuulustelutilannetta rikoskomisario kuivaharjoittelee tilannetta huoneessaan ja mielikuvittelee itsensä tappajaksi ja kostajaksi. Kaikkihan me niin teemme katsoessamme väkivaltaviihdettä. Lutkutamme äidinmaitovastiketta 52-tuumaisesta Hollywood-hiehon jättinisistä. Se on sallittua ravintoa, silmänruokaa.
Henkireiässä, tässä pienimuotoisemmassa tuotoksessaan Hotakaisen ote pitää ja tyyli on tunnistettava. Etenkin teoksen alkupuolisko vei mennessään aikaansaaden epätyypillisen ahmimisreaktion hotkaista teos yli puolenvälin että nasahti. Hengähdystauon tavoin jännite sitten alkuinnostuksen ja -nostatuksen jälkeen hienoisesti löystyi ja kirjailijan ote loiventui, vaan ei livennyt, kokonaisantia vesittämättä. Hotakainen ei tässä ihan parastaan ylitä, mikä ei luonnollisesti ole kirjoittamisen jokakertainen itsetarkoituskaan, mutta eittämättä laatuteos. Iloinen syksyn merkkitapaus kaikille meille Hotakaisen tuotantoon tykästyneille & nimeen vannoville; hapekas henkireikä näin vuodenajanvaihdon kunniaksi.
"Jos tapahtumille ei löydy järjellistä syytä, on keksittävä tarina." Kun ihmisen on halu kertoa tarina, tarinan on tultava kerrotuksi, jotta voisi huokaisten kellistyä paksulle matolle lepäämään koiransa kyljen rauhoittavaan lämpöön ja lepoon; eikös niin? Hotakainen = Hotakainen & Hotakaisen
hotkaisi:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti