sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

"Kuolonkielot" - ex Libris...

"Kuolonkielot", Karin Erlandsson, S&S, 2016, 263 s., suomentanut Taija Mård.

"Karin Erlandsson (s, 1978) on kotoisin Uudestakaarlebystä ja asuu Maarianhaminassa, missä hän työskentelee kulttuuritoimittajana. Erlandssonin esikoisromaani Minkkitarha (2014) oli vähäeleinen ja vaikuttava sukupolvitarina, ja se valittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuden palkintoehdokkaaksi." (Lievelehti)

"On kesä 1992 ja nuori toimittaja Sara Qvist on saanut ensimmäisen pestinsä pienestä paikallislehdestä.
Muutto pääkaupungista Pohjanmaalle sopii mainiosti, sillä hän tapailee paikkakunnalla hevostallia pitävä Robertia. Ensimmäinen työtehtävä on jokavuotinen reportaasi keskikesän juhlinnasta. Mutta tänä vuonna juhannus on erilainen - metsästä löytyy naisen ruumis. Sara uppoutuu yhä syvemmälle kuolemaa ympäröivien kertomusten hetteikköön.
Idyllisen pinnan alla on salaisuuksia ja eripuraa, eikä hänen omakaan elämänsä tunnu sujuvan aivan odotusten mukaan." (Takakansi)

Kun olin jokseenkin urvahtanut edellisten dekkareiden hehkutteluun ja retosteluun kaikilla mahdollisilla karseuksilla, mitä vain ihmispolo suuressa hulluudessaan ja tasapainottomuudessan suinkin voi keksiä, oli suuri helpotus ikäänkuin lasehtia ryöppyävien, kuohuvien koskenlaskujen jälkeiseen seesteiseen suvantoon, hyvän traditionaalisen jännärin pariin. Kirjassa on henkäys takuunimien tuotannosta, kuten kirjailija omistuksessan toteaa: Isälleni, joka huolehti siitä,
että opin tuntemaan Jane Marplen, Martin Beckin ja Kurt Wallanderin, ja äidilleni, joka kantoi kirjat kotiin. Ja tämä kaikki ei tapahtunut aivan turhaan...

Rauhallinen, tasapainoinen ja varmaotteinen teos. Erlandsson käyttää lyhyiden lukujen taktiikkaa luodessan välähdyksiä eri tapahtumiin, tilanteisiin ja henkilöihin ikäänkuin heittäisi ne spottina seinälle silmien eteen. Hän tekee sen niin taitavasti,  kokonaisuus säilyy tiiviisti raameissaan eikä lukemisen intensiteetti  herpoa eikä hentoinen kliseisyys häiritse. Tämä on esimerkillinen ja pieni hymynvirne kasvoilla kirjoitettu teos siitä, kuinka pikkusieluisesti ja jämähtäneeesti vanhoihin arvoihin ja tottutuihin tapoihin pienessä yhteisössä suurennuslasin alla eletään. Vanhakantaisuuden häiveen luin tekstille eduksi ja tyylikeinoksi.

Kielontuoksuja saamme vielä kotvasen vartoilla, mutta jotain tai oikeammin kaiken kertonee Erlandssonin kieloista se, että varsinaisen hurlumheipäivän päätteeksi, kun piti vain kevyt katsaus tähän luoda, ottaa ja päräytin kirjan yhdellä avaamisella loppuun saakka...

Kieloja on poiminut myös Ulla.

Jumppahuti:


4 kommenttia:

  1. Ajoitin tämän lukemisen hieman huonosti. Luin hieman ennen Björkin ja Wennstamin, jotka olivat hurjan hyviä. Erlandssonin rauhallinen tarina jäi niiden varjoon. Tuo pikkusieluisuus on hyvin sanottu.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Ulla:) Bjørkin kera olen puolimatkan krouvissa, kirjailijan tyyli puree, elementtien runsauden asettuminen jää jälkipuoliskon varaan...

    VastaaPoista
  3. Olisin toivonut tämän sijoittuvan Ahvenanmaalle. Me tarvittas Gotlanti-kirjojen tapainen saari-sarja ;)
    Innostuin silti nyt sekä tästä että Bjørkistä.

    VastaaPoista
  4. Ulla-Lena Lundbergin jälkeen en ole kirjojen kyydissä Ahvenanmaalle palannut. Siinä missä seesteinen kielot sopi senhetkiseen lukuvireeseen, on Bjørkillä enemmän loimia ja käänteitä kudelmissaan, - molempi parempi. Kommenttisi ilahdutti; keväistä alkanutta viikkoa:)

    VastaaPoista