torstai 29. kesäkuuta 2017

"Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas" - ex Libris...


"Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas", toimitus Salli Kankaanpää (päätoimittaja), Elina Heikkilä, Riitta Korhonen, Sari Maamies ja Aino Piehl et al.,
Kotimaisten kielten keskus, 13., korjattu painos, 2017, 277 s.

- Oikeinkirjoituksella  tarkoitetaan vakiintunutta ja yleisesti hyväksyttyä tapaa esittää kieltä kirjoitettuna käyttäen kirjaimia ja merkkejä ja näiden yhdistelmiä.



Milloin ja-sanan edelle tulee pilkku? Kelaan Vai KELA:aan? 17:ää vai 17:ta? Moduuli vai moduli? Irrottaa vai irroittaa? hansfreelaite, handfree-laite vai
hands free -laite? Maastamuutto vai maasta muutto? Kirjoitetaanko Opetushallitus vai opetushallitus?   Nippu hyviä kysymyksiä, joihin tämä teos antaa yksiselitteisen vastauksen.

Oppaasta löytyvät myös virallisen kielenhuollon suositukset välimerkeistä,
yhteen ja erilleen kirjoittamisesta ym. oikeinkirjoitusasioista sekä seikkaperäiset ohjeet hakusanoittain yleistajuisesti esitettyinä. Teos sisältää havainnollisia esimerkkejä ja lyhenneluettelon sekä muita aakkosellisia luetteloita.

Suomen kieli on kaunis kieli, joskin sitä opiskelleet ulkomaiset tuttavani ovat monasti tuskissaan kippuroineet: "Finnisch ist keine Sprache, das ist eine Krankheit!" Kielemme elää, kehittyy ja uudistuu kaiken aikaa.  Sekin on osa globaalia maailmaa. Käyttöön otetaan uusia sanoja ja käsitteitä, lyhenteitä jne.
Näihin uusimpiin hyväksyttyihin käytäntöihin saamme kontaktin ja päivitykset tässä oppaassa samalla kun tervetulleesti tulevat vanhat oikeinkirjoitustaitomme  kerratuiksi, puutteet paikatuiksi  ja uutta opituksi.

Á propos, meillä henkilökohtaisesti ei  edelleenkään ala satamaan, vaan joko alkaa sataa tai rupeaa satamaan, eikä meillä kokousteta saati sitten runsaistuta; jotain pysyväistä ja pyhää tässä muuttuvassa maailmassa olla pitää:)

Kielitoimisto pätevine neuvoineen, ystävällisine ja avuliaine toimihenkilöineen tuli jo työelämässä tutuksi ja turvalliseksi paikaksi soittaa rimpahuttaa silloin,
kun epävarmuus iski tai sormi meni suuhun pienemmän tai suuremman dilemman kohdalla. Edelleenkin on tullut jokukin kerta asioita tarkistettua ja ammattilaisen kanssa konsultoitua laajemmistakin menettelytavoista lopputöitä, esseitä jne. harvakseltaan oikolukiessa ja stilisoidessa. Yhtäkään kertaa ei ole jäänyt apu saamatta eikä pulma ratkeamatta. Kiitos!
Nykyisin on tietty helppo netin kautta etsiä ja löytää vastauksia esim. Kielitoimiston ohjepankista.

Mainio, runsaine esimerkkeineen tiivis ja selkeä opas, joka sopii hyvin luettavaksi vaikka ikäänkuin loppurutistukseksi itse kullekin, ennen kuin kesälomaksi ripustamme aivot narikkaan, liitelemään taivaalle pumpulipilvien kera ja istuudumme heinikkoon timotei täynnänsä pujoteltuja pikkuruisia, makoisia ahomansikoita päiväkakkaraseppele somasti kutreillamme.,,

Tuntematon:  Ei ole lohdullisempia sanoja kuin hiljaisuus, eikä kauniimpaa kieltä kuin toisen kuunteleminen...

Korvat höröllään:


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

"Leif GW Persson: "Voiko kuolla kahdesti/Kan man dö två gånger?" - ex Libris...


"Voiko kuolla kahdesti", Leif GW Persson, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2017,
431 s., suomentanut Kari Koski.

Leif GW Persson (s.1945)on ruotsalainen kriminologian professori.
Hän on Skandinavian nimekkäin rikosasiantuntija ja avaa romaaneissaan poikkeuksellisen näkymän poliisitutkimuksen suljettujen ovien taakse.
Perssonin tuotannosta on aikaisemmin suomennettu kymmenen rikosromaania, viimeisimpänä romaani Pommimies ja hänen naisensa  (2016). (Lievelehti)
Sitä edellinen lukemani oli Pinokkion nenä  (2014).
Joten:  tjänare "häpeilemättömän hyvä murhaetsivä" Bäckström & kumpp.!


"Partiolaispoika Edvin lähetetään saarelle etsimään sieniä. Sienten sijaan hän löytääkin ihmisen pääkallon. Vaikka Edvin on vasta kymmenvuotias, hän tietää heti mitä tehdä. Hän panee kallon muovipussiin, karkaa partioleiriltä ja lähtee suorinta tietä tapaamaan naapuriaan - rikoskomisario Evert Bäckströmiä." (Takakansi)

Häveliäisyys ja vaatimattomuus eivät edelleenkään kuulu Bäckströmin helmasynteihin vaan hän rymistelee vaistonsa varassa taannehtien  työpaikallaankin  läsnäollen lounaiden, kippistelyn ja daamien supersalamihississä kyyditsemisten lomassa. Tsunamin lisäksi kuriositeettina mainittakoon, jotta makkaratölkin arvoituskin tässä näyttelee vinhaa osaa  aiheuttaen kiusaa ja harmaita hiuksia  rikospaikkatutkija Niemelle. Sortti on "Bullens Pilsnerkorv", näyttelijä Karl Erik "Bullen" Berglundin mukaan nimetty.

Bäckström:  - oli kylläkin maan tunnetuin ja kunnioitetuin poliisi. Hän symboloi turvallisuutta, johon kaikki kansalaiset katsoivat olevansa oikeutettuja. 
Vakaa kallio, jonka suojasta saattoi yhä hakea turvaa pahoina ja epävarmoina aikoina. Sellaiseksi kunnolliset ja normaalit ihmiset - syystäkin - kokivat hänet ja kaiken mitä hän edusti.

Edvin:  - oli pieni ja laiha. Ohut kuin hammaslanka eikä juuri pitempi kuin se jonka Bäckström tapasi taittaa keskeltä ennen kuin rupesi aamuin illoin jynssäämään niitä todellisia kruununjalokiviä, joilla hänen alkuperäinen purukalustonsa oli nyttemmin korvattu. Edvinillä oli pyöreät sarvisankaiset silmälasit, joiden linssit olivat paksut kuin pullonpohjat, ja hän puhui kuin suoraan pikkukirjaimilla kirjoitetusta kirjasta. Pieni rillipäinen lukutoukka.

Hanna Hwass:  - syyttäjä, oli pieni tukeva nainen tarkemmin määrittelemättömässä keski-iässä.   Lisäksi hänellä oli terässankaiset silmälasit ja muuttumattoman ystävällinen hymy. Hän puhui hitaasti ja selkeästi ja näytti punnitsevan joka ikistä sanaa ennen kuin päästi sen ohuilta huuliltaan. Hänen tutkintaryhmässä synnyttämäänsä ensivaikutelmaa saattoi yksinkertaisimmin luonnehtia uhkaavaksi. Hän ei oikein vastannut heidän  käsitystään siitä millainen syyttäjän olisi pitänyt olla, eikä muuta tarvittukaan siihen, että läheinen ja kitkaton yhteistyö muuttui taisteluksi elämästä ja kuolemasta. Syyttäjä vastaan seitsemän poliisia ja siviilivirkailijana toiminut analyytikko, taistelu jonka olisi pitänyt olla ratkennut heti alusta asti.

Kirjahyllyistä:  - Ei hyvää elämää saanut lukemalla, ja vielä vähemmän sitä saattoi säilyttää Ikean Billy-kirjahyllyssä. Siinä pidettiin laihdutusoppaita ja ohjekirjoja siitä, miten auttaa itseään, perustaa yrityksiä, hankkia koiria ja tulla kokonaiseksi ihmiseksi, kaikenlaisten sarjamurhaajatrillerien ja akkaväen riettaiden viihderomaanien seassa. Niin tyypillistä persaukisille idiooteille, 
joilla ei ollut edes varaa seetripuusta ja palisanterista rakennettuun kunnolliseen englantilaiseen hyllyyn. 

Risut: Kun nyt makkara ei juuri omalla tallriikilla pötköttele ja noita Luojan lahjoja maailman naisille tuli aikanaan riittävästi kohdattua, niin minä tyttö se en pahemmin makkaroista perusta roikkuivat ne sitten salamihissitehtailjan puntissa tahi kellittävät purkkiloissa. Makkaroita....
Ei ihan parasta Perssonia ja aprikoin, että juonen jämäkkyyden ja riittävyyden  ja sivumäärän keskinäisen suhteen pieni tiivistys olisi ollut teokselle eduksi.

Ruusut: Armoitettu kertoja ja juonen kierittelijähän Persson eittämättä on ja lukiessa kulkee hauskassa seurassa. Lennokkaan vinkeää hahmotusta tarjotaan estradin täydeltä. Hän viljelee kaiken matkaa hersyvää kerrontaa ja suoltaa kutkuttavaa dialogia, joka puhkeaa täyteen kukkaansa Bäckström - Hwass akselilla. Tarina kulkee juoheasti ja luontevasti polveillen, eikä pitkästymisestä pienintä uhkaa. Hurttine henkilögallerioineen teoksesta muodostuu viihdyttävä ja hyvätasoinen kokonaisuus.

Jos nyt kuitenkin jätämme kaiken tuollaisen sikseen, avaamme sen sijaan sydämemme ja annamme tilaisuuden sisäiselle avarakatseisuudellemme, tämä on myös kertomus miesten välisestä jalosta toveruudesta, jossa sisäinen yhteenkuuluvuus painaa enemmän kuin ulkoiset eroavaisuudet... 

Kesämielellä:

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Unskin & Sempun kaupunkiloma...


Minä olen Semppu 12 vkoa ja luonnoltani maastonakki. Unski taas on isoveli, terrieri sortiltaan. Viikko sitten lauantaina Husse kertoi, että he ihmisperhe, lähtevät lomalle lentokoneella (mikähän sekin on??) jonnekin "roaattiaan"
ja että vanhin veli Nemppa menee Papan ja Mummon mökin rannoille sorsia tähyilemään, se kun  on noutaja ja saa hölkötellä vapaana pihamailla;
me ei saada.

Niin me sitten ajaa huristeltiin jo kello viideltä aamusella hurjan pitkän matkaa sinne Mummilaan. Ja hei: siellähän olikin ihan tutut tuoksut, kun olin jo Hussen kanssa tuonut sinne Juniorimurmelit viime viikolla yökyläilemään. Eipäs me päästy kuin niukasti kynnyksen yli, kun ihmiset istuivat aamiaispöytään, eikä me Unskin kanssa saatu yhtikäs mitään mussuteltavaa; köyhää. Matte pakkasi kiiruusti lainalaukun. Niin ne häipyivät kaikki ovesta ulos jonnekin lentokentälle (??) ja me Unskin kanssa jäätiin kahdestaan, minä ikkarihäkkiin tutimaan ja Unski  eteisvahdiksi.

Täällä oli kyllä muuten ihan mukavaa: ruuat tulivat ajallaan, minulle pipanoita + vaihdellen raejuustoa ja jauhelihaa (nam-nam) lisukkeeksi ja liraus asidofilusta päälle. Ulkona ne juoksutti minua pihapisuilla reilun tunnin välein, minulla kun ei ole vielä täyttä rokotussuojaa enkä voi metsälenkeille mennä ja asiat hoituivat. Kerran kuitenkin tuli taivaalta pieniä vesipommeja, enkä minä tykännyt yhtään, sillä me mäyräkoirat inhoamme sadetta, vaikka joku Mummin ja Ukin nakeista olikin kova uimari, mutta se olikin luolakoira ja minusta tulee isona peuranajaja. Yöt me sitten Unskin kanssa uinua tuhisimme siivosti,  paitsi klo 04.00 - 05.00 välillä tuli raikuva haukkuhälytys, kun joku hiippari yritti työntää lehteä postiluukusta. Uskalsikin, koska sentään täällä vahdimme ja vartioimme me. Sanoimme sille suorat sanat kuin myös päivittäiselle postinjakajalle! Siitäs saivat.




Muutoin täällä oli kyllä hipihiljaista: ovikello ei soinut koko aikaa (niillä raukoilla ei vissiin ole leikkikavereita, surullista), eikä ne yhtään kirkuneet eikä laulaneet tai tanssineet eikä heittäneet  kärrynpyöriä tai edes voltteja. Ne vaan jutteli keskenään. Onkohan Mummit ja Ukit kaikki tuollaisia, mietin minä? Pihamaalla kaikki ohikulkijat  kyllä pysähtyivät minua rapsuttelemaan. Ja kun minä poika oikein heittäydyin selälleni, niin kehuivat suloiseksi. Onkohan se jotain syötävää?

Mummilassa oli kivoja haasteita: soffapöydällä oli sellainen liina, jonka kulmat roikkuivat yli reunojen ja kun minä oikein temmoin ja revin, niin sainpas sen hampaisiini ja tulihan se sieltä alas. Alkoi kaamea pommitus: pari kiloa omppuja, aprikooseja ja kirsikoita satoi päälle ja kolahtava hedelmäkippo  pomppi pitkin lattiaa. Minä kyllä säikähdin ja ulahdin ja täytyi ihan tehdä hätälätäkkö eteisen matolle. Loman loppupäivät minä olinkin sitten jo sisäsiisti, mitä se nyt sitten tarkoittaakin.

Oli siellä paljon muutakin jänskää: pihalla juoksi joku pieni  pitkähäntäinen minua pahki, ja se säikähti enkä minä; sanoivat sitä "ovaraksi" kuten oman perheeni tytötkin. Kerran taas makasi juuri minun reitilläni joku pitkäkorvainen rötkäle pää apelikossa ja mussutti jotan lehtiä. Kuvittele, että joku syö apilaa! Mutta sitä minä kyllä väistin, kun se haisi kummalta. Pihalta löytyi kyllä meikäpojallekin maukasta popsittavaa: käpyjä, oksanpaloja, kotiloita ja rusakonpipanoita, mutta Mummi ja Ukki pirskeles kaivoivat nämä aarteet suusta pois, vaikka yritin niistä naskalihampaillani kiinni pitää. Ei oo reilua!

Iltaisin kyllä harmitti ja risoi, sillä minä (pesähäkkiin)  ja Mummi kävimme yht'aikaa nukkumaan. Unski sai jäädä Ukin kanssa katsomaan telkkaria,
kun se siitä niin tykkää. Ne katselivat jalkapalloa ja kun pallo tuli kohti,
Unski hyppäsi haukahtaen loitommas. Niillä tuntui olevan harmittavan hauskaa. Mutta meikäpoika saikin  lukea Ukin sylissä köllien kirjaa, jonka nimi oli hurja: Verikarkelot. Outoa, että se Ukki sellaista lukee, kun ei ole edes yhtään verikoiraa porukoissa. Ja ne karkelot on vissiin jotain kaksijalkaisten hömpötyksiä,
luulen minä. Ei kiinnosta.

Toissapäivänä Mummi ja Ukki taas jättivät meidät Unskin kanssa kahden talonvahdeiksi ja menivät autoilla taas sinne lentokentälle ja me kyllä muristiin ja haukuttiin täysillä, jos joku uskalsi kulkea rapussa tai paukutella ovia.  Jotta hoidettiin homma kotiin. Ne toivatkin tullessaan iloiset ja tyytyväiset perheeni ihmisjäsenet ja kyllä siitä riemu repesi, melkein pääsi ilolirauskin, mutta sitten muistin, että minähän olen jo sisäsiisti yksilö, enkä mikään hauvavauva.
Nopean päivällisen jälkeen Husse suoritti ihmeteon ja sai kaikki kamat ja meidät ahdetuksi autoon ja niin kääntyi nokka kohti kotia ja ehkä siellä odottavaa Nemppa-veljeä.

Aiotaan me tulla kyllä toistekin, sillä Mummi ja Ukki kyllä meistä tykkäävät kovasti, mutta olivat kuulemma ihan reporankoina (outo ja kimurantti sana). Kehuivat Unskia herrasmieheksi ja mainitsivat minut riiviöksi, vaikka kertoivatkin mielipiteenään Husselle, että jos minusta ei jahtikaveria, niin ei sitten kestään.
Se on vissiin kehu sekin?

Sen pituinen se:


lauantai 24. kesäkuuta 2017

Johan Bargum: "Lyhykäisiä / Korta stycken"" - ex Libris...


"Lyhykäisiä", Johan Bargum., Teos & Förlaget, 2017, 113 s., suomentanut
 Maija Kyrö.

"Johan Bargum (s. 1934)  on merkittävimpiä suomenruotsalaisia kirjailijoitamme. Esikoisnovellikokoelma Svartvitt  (Söderströms) ilmestyi 1965. Hänen laajaan kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu myös romaaneja, näytelmiä sekä revyy- ja kabareetekstejä. Teoksia on käännetty lukuisille kielille. Bargum on palkittu
mm. Pro Finlandia-mitalilla 1998 ja vuonna 2016 viidennen kerran valtion kirjallisuuspalkinnolla. Hän asuu Espoossa. (Lievelehti)



Aurinko valaisi maiseman ja sen polte pakotti hiekkarannoilla liikkuvat ihmiset riisumaan vaatteitaan ja paljastamaan vartalonsa muotoja. Erilaisissa seuraleikeissä ja peleissä ilakoivat ihmiset, heidän jännittyneet lihaksensa, heittoon kiertyneet vartalonsa ja voima jalkojen uppoutuessa hiekkaan vangitsivat Ellenin huomion. Hän maalasi monia uransa hienoimpia teoksia. On helppo kuvitella hänet kulkemassa pää pilvissä ja jalat syvällä Forte dei Marmin hiekassa maan rytmeihin ja ympäröivään luontoon voimakkaasti eläytyen.'Minulla on aivan uusi tapa työskennellä. Kuulehan: painaudun sydämeni syvyyttä myöten hiekkaan kuullakseni maapallon sydämen lyönnit, ja niiden lyöntien rytmin mukaan tartun väreihin varmana ja vapaana, myös tietysti viivoihin. Mitä siitä tulee, en tiedä, joka tapauksessa jotakin ihmeellistä.'Pienet pohjat oli helppo kantaa mukana rannalle, jonne hän päivästä toiseen levitti telineensä, värinsä ja maalarinvarjonsa. Osan tarvikkeista sai pidettyä suojassa pienissä rantamajoissa. Mielessäni näen hänet kuumassa auringossa raukeana katselemassa ja tarkkailemassa pelaavia ja leikkiviä ihmisiä. Sitten hän maalasi pieniä töitä palettiveitsellä, Pallopeli-aiheitaan. Juuri näitä pelaavia ja leikkiviä ihmisiä, niin miehiä kuin naisia. Näissä töissä hän kuvasi yksinkertaisesti ja onnistuneesti ihmisvartalon liikkeen vapautta. Kuten Gordon jo aiemmin totesi, Ellenin tapa kuvata liikettä oli nerokas. Hän osasi kuvata laatuja, jotka liikkeessä olevasta vartalosta välittyvät. Monet näistä selvästi liittyivät myös Gordoniin, sillä Ellen kirjoitti erääseen pieneen lihaksikasta ja vahvasti liikkuvaa miestä kuvaavaan grafiikanvedokseen: 'i like this – it is you.'"
SULJE
"Johan Bargum on jo viisi vuosikymmentä osoittanut olevansa novellistiikan mestari. Uudessa kirjoituskokoelmassaan hän on ottanut käyttöön vielä niukemman muodon: lyhimmät tekstit ovat parikymmentä riviä ja pisimmätkin vain muutaman sivun mittaisia. Mukana on muutama runokin.

- Pikkupoika istuu autossa isänsä kanssa ja tajuaa isän valehtelevan.
Mikään ei ole sen jälkeen ennallaan. Nuori mies odottaa rakastettuaan kesäisellä terassilla. Iltapäivän mittaan käy selväksi, ettei nainen tule – mutta mies odottaa ja alkaa vähitellen liueta olemattomiin. Eräässä kertomuksessa pariskunta istuu tutussa ravintolassa allekirjoittamassa avioeropapereita ja nainen päättää pidättää kyyneleitä – itkeäkseen tyhjässä, pimeässä lastenhuoneessa." (Kustantaja)

Kunnes tartuin kirjailijan teokseen Novelleja 1965-2015 ammotti lukuhistoriassani Bargumin mentävä aukko, mutta novellikooste löi laakista jalat alta ja minä tyttö olin myyty. Bargumilla on taito kirjoittaa hienovaraisia ja sydämeenkäypiä novelleja ja runoja, joista jokainen yksinään on kuin pieni matka ja taideteos.  Lyhykäisissä todentuu se seikka, ettei tunnelman luomiseksi kaikkea tarvitse kirjoittaa ulos, vaan jättää osavastuu ja löytämisen ilo lukijalle,
jolloin syntyy eräänlainen lämminhenkinen kontakti ja vuoropuhelu.

Kirjailijan aihepiiri on laaja, - kuten on itse elämäkin. Kokonaisuudesta muodostuu seesteinen läpileikkaus ihmisenä olemisen kiroista ja iloista, valinnoista ja sattumuksista.  Laaja-alaisuus ja yllätyksellisuus ovat tekstin laadukkuuden lisäksi  Bargumin vahvuuksia. Bargum ei vierasta, eikä lukija tunne vierautta...  Oivaltava kooste, jonka parissa sydämeni suli.


Kun mustarastas lauloi kesäyössä,
se tyttö istui laiturilla hiljaa.
Hän kurkotti ja katsoi veden pintaa
ja näki oman kuvan: kesähatun
ja kiharansa, mietteliäät kasvot
ja taivaan kesäkuisen valonhämyn.
Niin maalaus piirtyi veden tyyneen
peiliin.

Hän istui siellä pitkään aivan hiljaa.

Kun jostain nousi heikko tuulenvire,
vain huomaamaton, pieni hellä ele,
ja tarttui varovasti hatun lieriin.
Se hattu liukui hiljaa kiharoilta,
ja pudottuaan peilikuvaan kellui
niin peilityyntä järven selkää kohti.

Hän istui silti laiturilla hiljaa.
Ja mustarastas lauloi kesäyössä.


Yllä oleva näin passelisti  juhannuspäivän kunniaksi:

torstai 22. kesäkuuta 2017

Marko Leppänen & Adela Pajunen: "Terveysmetsä" - ex Libris...


"Terveysmetsä Tunnista ja koe elvyttävä luonto", Marko Leppänen & Adela Pajunen, Gummerus Kustannus Oy, 2017, 297 s.

FT Adela Pajunen on biologi, luontokasvattaja, eräopas, kasviasiantuntija ja yrittäjä. FM Marko Leppänen on luonnon terveysvaikutuksiin perehtynyt maantieteilijä ja toimittaja, jolla on pitkä kokemus myös luonto-opastuksista. Yhdessä he ovat toimineet Terveysmetsä-ministeriöhankkeen vetäjinä ja opastavat terveysmetsäryhmiä Sipoonkorvessa.





"Tiesitkö, että kun menet metsään, verenpaine, lihasjännitys ja stressihormonien määrä laskevat jo lyhyessä ajassa? Osasitko ajatella, että kehon immuunijärjestelmän kannalta elintärkeiden mikrobien ja luonnossa liikkumisen välillä on yhteys? Terveysmetsä kertoo, miten erilaiset luontopaikat vaikuttavat ihmiseen ja edistävät terveyttä. Se kokoaa yksiin kansiin koko Suomen hyvää tekevän luonnon: metsät, kalliot, vedet, suot, niityt, viljelymaat ja maisemat.
Teos kannustaa tarinoin ja vinkein luontoyhteyden syventämiseen ja oman terveysmetsän löytämiseen. Uusimpaan tutkimustietoon perustuva teos on alansa kattavimpia ja esittelee terveysmetsälle systemaattisen 31-kohtaisen tunnusmerkistön." (Takakansi)

Kolombian pohjoisosassa, Sierra Nevadan vuoristossa asustaa intiaanikansa, kogit. He sanovat: "Jos maasta ottaa jotakin, sille täytyy myös antaa jotakin takaisin." Vain siten säilyy tasapaino. Kaikki on lainaa ja vastavuoroisuutta, 
kaikki elollinen on yhteydessä keskenään. (emeritusprofessori Tari Haahtela, Saatesanat) Tämä tosiasia ja kestävä periaate on historian varrella ihmispoloilta  pahasti hämärtynyt ja hukkaan joutunut. Sen soisi tulevan laajalti sisäistetyksi ihan jo maapallomme elinkelpoisuuden ja jatkuvuudenkin kannalta.

Teos alkaa Johdatuksella terveysmetsään ja jatkuu hauskasti Tohtori metsän vastaanotolla. Ja kerrankin tohtorin vastaanotto, jolla todellakin viihtyy ja tuntee saavansa vastiketta ja mielihyvää kerrakseen:) Toinen osa: Terveysmetsä: Tunnusmerkistö, tarina ja käytäntö pitää sisällään 31 selkeästi jaoteltua lukua ja kolmannessa osassa Matka päättyy, uusi alkaa: Tärkeintä on lähteminen. Loppupuolella lukijalle kerrotaan mm. Kirjoittajien tarina. Hyväksi lopuksi löytyy lukukohtainen, laaja kirjallisuusluettelo sekä Terveysmetsän tunnusmerkistö.

-  Edessä kohoaa tumma metsänreuna. Se näyttää läpipääsemättömältä,
mutta tarkemmin katsottuna metsään johtaa polku. havuverhoa raottamalla pääsee peremmälle. Pehmeässä ja kosteassa ilmassa hengitys syvenee.
Tuoksuu mehevälle ja hieman kirpeälle. Oksien lomasta siivilöityy valoa, ja vihreän sävyt erottuvat hämärässäkin. Hiljaisuus vaikuttaa synnyttävän ympärilleen tilaa ja aikaa. Tuntuu turvalliselta ja hyvältä, tulee selittämättömällä tavalla luottavainen olo. Tänne mahtuvat kaikki huolet, isot ja pienet. Ymmärryksen paikka. Ikäänkuin joku kysyisi: kuinka voit tänään?

Metsä ja luonto kokonaisuudessaan ovat aina olleet oman elämän ja hyvinvoinnin koskaan pettämättömät peruspilarit. Kun Sipoonkorpikin on tuttu, niin oli luontevaa solahtaa sisään terveysmetsään ja nauttia sen sisältämästä tietopaketista  mikrobeineen ja mielenhoidollisine elementteineen  päivineen sekä mainioista luontokuvauksista ja elävästä kerronnasta. Pätevä, kompakti, hauska ja asiantuntemuksella kirjoitettu teos kaikille luonnon ja metsän ystäville sekä terveydestään ja sen ylläpidosta kiinnostuneille!

Cicero on kirjoittanut: Kenellä on puutarha ja kirjasto, hän ei muuta tarvitse.
John Muir  puolestaan on todennut : Jokaisella luontokävelyllä kulkija saa paljon enemmän kuin mitä lähti etsimään.  Molemmat viisaudet on helppo sisäistää ja omakseen tuntea.  Kokemusperäisesti olen näistä tismalleen samaa mieltä!
Kirjat ja lukeminen ovat elämäntapa enkä luonnon helmasta  ole koskaan sujahtanut ulos kuin seesteisemmällä mielellä ja eheytyneenä tuntien hyvällä tavalla olevani pieni osa suurta mystistä, ikiaikaista kokonaisuutta.

Siispä etsimään ja antamaan sekä mittumaarin viettoon,  makoisia mansikoita sekä oloisaa ja lämminhenkistä

hyvän mielen juhannusta:


keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Jørn Lier Horst: "Luolamies / Hulemannen" - ex Libris...


"Luolamies", Jørn Lier Horst, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2017, 382 s., suomentanut Outi Menna.

"Jørn Lier Horst (s. 1970) on norjalainen bestsellerkirjailija ja entinen rikostutkija. Hän on voittanut koukuttavilla ja kantaaottavilla dekkareillaan useita palkintoja, muun muassa Pohjoismaiden parhaalle dekkarille myönnettävän Lasiavaimen. Wisting-sarjan oikeudet on myyty yli 20 maahan." (Lievelehti)


"Kaiken nähnyt poliisimies William Wisting työskentelee rikoskomisariona Larvikin idyllisessä rannikkokaupungissa. Leskeksi jäänyt Wisting valmistautuu joulunviettoon aikuisen tyttärensä kanssa, kun hän saa vastaansa visaisen tapauksen: metsäaukiolta löytyy kuollut mies kesävaatteet yllään.
Ainoa johtolanka on miehen taskuun työnnetty kristillisen seurakunnan esite. Tutkinta saa odottamattoman käänteen, kun esitteestä löytyvät sormenjäljet tunnistetaan. Ne kuuluvat yhdysvaltalaiselle murhaajalle, jota FBI on etsinyt vuodesta 1989 lähtien. Samaan aikaan toimittajana työskentelevä tytär Line tutkii hämärää kuolemantapausta, joka on sattunut Wistingin omalla kotikadulla. Kuinka joku voi maata kuolleena kuukausikaupalla, eikä kukaan huomaa mitään?" (Lievelehti)

Kirjailijan aiemmin luetut teokset: Suljettu talveksi  2015 ja  Ajokoirat  2016 olivat sen verran vakuuttavan oloista jälkeä, että tähän Luolamieheen oli ilo tarttua. Rikostutkijan tausta heijastuu positiivisella tavalla sekä juonen kuljetukseen että itse kerronnan laatuun. Lisäksi yhteiskunnallisena pointtina
Jørn Lier Horst tarttuu napakasti tähän Suomessakin varsin ajankohtaiseen ja alati lisääntyvään yksinäisyyden ongelmaan ja suoranaiseen heitteillejättöön. Mikä ihme meitä ihmisiä vaivaa, kun emme pysty emmekä halua toisiamme kohdata, toisistamme välittää ja huolehtia, vaan kaivaudumme lujasti omiin poteroihimme vornimaan?? Kun jo Victor Borgen sanoin yksinkertaisesti:  
Hymy on lyhin etäisyys kahden ihmisen välillä....

Viggo HansenHänellä ei ollut perhettä, työtovereita eikä ystäviä.
- Tuntuu kurjalta ajatella, että hän ehti olla kuolleena neljä kuukautta ennen kuin kukaan huomaa mitään.  Line perääntyi ja meni takaisin ulos. Hän voisi itse asiassa hyödyntää näkökulmaa reportaasissaan. Viggo Hansenilla ei ollut käynyt varmaan yhtään vierasta koko elinaikanaan. Nyt, kun hän oli kuollut, taloon tultiin jopa kutsumatta. Tuo pieni yksityiskohta liikutti Lineä, ja hän tiesi, että monet lukijat kokisivat samoin. 

Muistopuhe:  -   Aion pitää lähtökohtana erään kiinalaisen runon sanoja. Sitä että elämä ei ole ollut turhaa, jos on kuullut lintujen laulua keväällä, heinäsirkkojen siritystä kesällä, hyöteisten ininää syksyllä tai lumisateen ääntä talvella.

Luolamies:   - Luolamies? Mitä se tarkoittaa? Että hän piileskelee jossakin luolassa, vai? Se on termi jota me käytämme, Donald Baker selitti, ja viittaa pakosalla oleviin henkilöihin, jotka löytävät itselleen elämän josta puuttuu sisältö. He omivat jonkun sellaisen ihmisen henkilöllisyyden, jota kukaan ei kaipaa. 
He vain täyttävät tyhjän tilan ja jatkavat elämää yhtä yksinäisenä ja eristäytyneenä kuin se, jonka paikan he ovat vieneet.

Jørn Lier Horst jatkaa varmaotteisesti laadukasta tuotantoaan luoden kansien väliin tiiviin kokonaisuuden juonenkuljetusta, käänteitä ja tuhteja, aidonoloisia henkilöitä. Kaikki tämä tapahtuu raudanlujalla otteella, hötkyilemättä tahi revittelemättä ja hyvällä kerronnallisella otteella. Jep ja kyllä vaan, kun kaikki elementit ovat kohdillaan on kyseessä intresantti  jouluaikaan sijoittuva dekkari, joka näin juhannustunnelmissakaan ei suinkaan häpeä, vaan takaa oivan lukurupeaman!  

Yksinäisyys ei synny yksinolosta vaan siitä, ettei ole ketään jota kaivata......

Niinpä:


sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Gard Sveen; "Verikarkelot / Blod i dans" - ex Libris...


"Verikarkelot", Gard Sveen, Bazar Kustannus Oy, 2017, 254 s., suomentanut
Virpi Vainikainen.

"Gard Sveen (s. 1969)  työskentelee neuvonantajana Norjan puolustusministeriössä. Hänen esikoisteoksensa Raskaat varjot voitti parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon vuonna 2014 ja Norjan tärkeimmän dekkaripalkinnon Rivertonprisenin vuonna 2013 ensimmäisenä esikoiskirjailijana Jo Nesbøn jälkeen. Verikarkelot (2017) on kolmas rikostutkija Tommy Bergmannista kertova kirja.Sveen asuu Oslon lähellä sijaitsevassa Ytre Enebakk -kylässä." (Takakansi)



"Sarjamurhaaja Jon-Olav Farbergin poltettu ruumis löytyi pian sen jälkeen kun
13-vuotias Amanda katosi. Bergmann on varma, että Farberg on yhä hengissä, vaikka esimiehet ja kollegat Oslon pääpoliisiasemalla ovat toista mieltä.
Hänen kollegansa Susanne Bech löytää Oslon seksikortteleissa sijaitsevasta hotellihuoneesta nauhoitteen ja peiliin huulipunalla kirjoitetun viestin.
Jäljet johtavat Liettuaan, kohti tsaarienaikaista uskonlahkoa, jonka opinkappaleiden mukaan murhaaja voi pelastaa sielunsa silpomalla Oinaan tähtimerkissä syntyneen tyttölapsen. Juuri sellaisen kuin Amanda." (Takakansi)

Raskaat varjot, 2015 oli mielenkiintoinen ja rauhallispoljentoinen uusi tuttavuus. Tässä uutukaisessaTommy Bergmann jatkaa kulkuaan pitkin poikin  omia teitään kuono maassa ja kirsu väreillen kuin sitkeä verikoira vähän vanhemmillakin ja epävarmemmilla jäljillä työparinsa Susanne Bechin ahertaessa perinteisemmän tutkinnan parissa. Kuinka tämä työpari onnistuu esimiehensä rauhoittamaan, tulosta suoltaamaan ja murhaajansa tavoittamaan, onkin sitten monen mutkan takana.

Juoni pyörii pitkälti keisarillisella Venäjällä 1700-luvun loppupuolelta alkaen vaikuttaneen  Skoptsien eli "kuohilaiden" lahkon tunnusmerkkien alla.
Tähän uskonnolliseen lahkoon kuuluvat uskovat lujasti pelastuvansa sillä brutaalilla metodilla, että leikkaavat itseltään ja toisiltaan jäseniä irti.

Skoptsien mukaan kaiken pahan alku ja juuri on "leposte", ulkoinen kauneus, sukupuolinen vetovoima ja viehätys. Ihanteena oli selibaatti, vaikka jotkut pääsivätkin lahkon jäseniksi vielä lapsia saatuaankin. Avioliittokin oli sallittu, kuohilaiden välillä tietysti. Lahkolaiset lukivat Matteuksen evankeliumia kuin piru Raamattua, eikä innokkaimmille riittänyt edes kastraatio  ...

 

      Skoptseja käsittelevän venäläisen kirjan kansi, 1930 (Wikipedia)

No, sanotaan että jokainen tulee autuaaksi uskollaan ja jokaiselle suotakoon toki oikeus omaan vakaumukseensa. Uskonnon varjolla ja nimissä on kautta aikain tehty  ja edelleenkin tehdään paljon tuhoa ja pahaa - jos toisaalta hyvää ja armollistakin. Uskonto on eittämättä myös oiva suurten massojen hallintakeino. Sveenin kuvaamat miesten taivaspaikan lunastuskeinot eivät pelkästään herätä ihmetystä ja ole vähintäinkin arveluttavia vaan selkeästi ilmaisten ällöttäviä ja moraalisesti tuomittavia.

Uskonnollinen liikehdintä ikävine reunailmiöineen on mitä ajankohtaisin teema, johon kirjailija on reippaasti tarttunut. Yllä olevasta huolimatta Sveen viljelee myös pieniä huumorin kukkaisia ja kirjoittaa napakahkoa ja rivakkaa tekstiä toimivin henkilökuvauksin.  Kuinka ja millä teemoilla Sveen mainiosti alkanutta kirjailijanuraansa jatkaa, on kerrassaan intresantti kysymys. Ilman muuta kirjailija pysyy tiiviisti omalla lukulistallani.  Nämä karkelot ovat nopeatempoinen kesädekkari, jonka seurassa ei pitkästymään ehdi ja joka toimii hektisemmänkin päivän päätteeksi rentouttavana palauttajana tai vaikkapa kesäloman aloittajana.

Entäpä, kuinka näissä vauhdikkaissa karkeloissa on viihtynyt Rakkaudesta kirjoihin Annika selviää klikkaamalla.

Leppoisaa lauantaita:


perjantai 16. kesäkuuta 2017

Samuel Davidkin: "Sodomasta pohjoiseen" - ex Libris...


"Sodomasta pohjoiseen", Samuel Davidkin, Johnny Kniga, 2017, 363 s.

Samuel Davidkin (s. 1983) on opiskellut Aalto-yliopistossa ja Kauppakorkeakoulussa ja on syntyperäinen helsinkiläinen. Hänen esikoisromaaninsa Esikoisten lunastus ilmestyi keväällä 2016. (Kustantaja)


"Yhdysvaltalainen diplomaatti saa surmansa keskellä Helsinkiä, Kauppatorin laidalla. Elämä päättyy tarkka-ampujan luotiin. Murha keskeyttää rikostutkija Leo Askon miellytävän vapaapäivän. Rikos näyttää selviävän hetkessä. Mutta jokin on pielessä. Askolle herää epäilys, ettei ihan kaikki ole sitä miltä näyttää. Ettei murhaaja ole se, joka on pidätetty. Ettei uhri ole aivan niin viaton ja kunniallinen diplomaatti kuin on annettu ymmärtää. Että asiaan liittyy suurempia, kansainvälisiä kuvioita. - Askon työpariksi siirrettu Daniel Janovsky on saanut kuolleen rabbi Klugmanin perinnön. Arvoituksen selvittely vie Janovskyn lopulta niin Berliiniin kuin Israeliinkin. Mikään ei oikeastaan ole sitä miltä näyttää. Ei murha, eivät ihmiset eikä kohta ehkä Lähi-idän karttakaan." (Lievelehti)

Esikoisen lunastus  oli   uusi raikas, tervetullut tuulahdus suomalaiseen dekkarigenreen, joten tähän uutuuteen tarttui mielihyvin. Otetaanpa aluksi Askolle nahkaisen asekotelonsa luovuttaneen vanhemman konstaapelin kolmen A:n muistisääntö:

Aatos, Abel , Anders:   Nimet olivat kolme motiivia, jotka useimmiten löytyvät murhien takaa. Aatos tarkoitti ideologiaa, yleväksi luultua maailmankuvaa, uskontoakin. Abel puolestaan viittasi Kainiin ja Abeliin, veljesmurhaan ja sitä kautta kaikkiin ihmissuhteista kumpuaviin syihin. Vihaan ja rakkauteen, kateuteen ja mustasukkaisuuteen. Kostoon ja vallanhimoon. Häpeään. Aners taas muistutti Anders Chydwniukawat, jonka kasvot löytyivät tuhannen markan setelistä. Kolmas motiivi oli siis raha, materiaalinen omaisuus.

Kreetalainen paradoksi:  - Olen ihminen. Sanon, että kaikki ihmiset ovat väärässä. Olenko siis väärässä? Ei, Daniel. Totuus on tätä vahvempi.
Osa ihmisistä luulee kaikenlaista, niin on aina ollut. Mutta hekään eivät voi vastustaa argumentteja. Eivät lopulta. Jos heidät haastetaan oikealla tavalla, tulee piste, jossa he joutuvat päättämään, onko valkoinen valkoista vai punaista. Ongelma on, että ihmiset eivät enää haasta ja väittele sillä tavalla...

Davidkin kirjoittaa sujuvasti ja selkeästi hyvällä kieliasulla. Seikkaperäistä ja eloisaa Helsinkikuvausta maustettuna ripauksella kulttuurihistoriaa.
Shakespeare ja Hamlet ovat intresantti ja näppärästi kehitetty kuvio.
Muutoin teos pitää sisällään runsaasti elementtejä: ikivanhan kolikon arvoitusta, kuolleita sieluja, Hotelli Tornia, ALIS-tietojärjestelmää, Hizbollahia, Rautakupolia ja Davidin linkoa, Suomea asekauppiaiden lintukotona ja Mezuzaa...
Aihioita ja osasia siis riittää, - olisiko vähempi ollut parempi/riittävästi, kun kirjailijan taidot kompaktimpaankin selkeästi riittävät?!

Tutkijapari Leo Asko - David Janovsky on saanut lisää syvyyttä ja rehevyyttä sitten esikoisen, mutta missä luuraavat tarinan naispersoonat -hahmojen sijaan?  Vaikkei kirjallisuus suinkaan ole sukupuolisidonnaista juohtui lukiessa mieleen, olisiko tämä teos sujuvammin mieslukijan käteen istuvainen? Helsingin kaduilla oli kotoisaa toistamiseen talsia ja Torninkin Ateljeebaarissa on tullut tuokio jos toinenkin maailmanparannuksen merkeissä istuskeltua. Käypänen kesädekkari ja Leonard Cohenista - By the rivers dark -  ehdottomasti lisäpisteet!!

Mitä tuumi teoksesta Tuijata. Kulttuuripohdintoja selviää klikkaamalla.

Shakespearen Antigonoksen kohtalon kuuluisin näyttämöohje: Poistuu karhu kintereillään. Tämä tyttö ei poistu karhu kintereillään, vaan valmistuu edellisviikonlopun Juniorimurmelitrion vauhdikkaasta ja innostavasta, joskin intensiivisestä menosta palautuneena vastaanottamaan viikoksi tulevat nelijalkaiset lomalaiset: arvoisan koiraherra U:n ja pentunakki S:n, joten luvassa on lenkkeilyä, raitista ilmaa ja naskalinteräviä pentuhampaita:)

Hau-hau, kesäistä viikonloppua & iloista mielentilaa:

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Paul Auster: "4321" - ex Libris...


"4321", Paul Auster, Kustannusosakeyhtiö Tammi, keltainen kirjasto, 2017,
1141 s., suomentanut Ilkka Rekiaro.

"Paul Auster  (s.1947) asuu New Yorkin Brooklynissa. Auster opiskeli Columbian yliopistossa ja asui sen jälkeen neljä vuotta Ranskassa. Hänen tuotantonsa käsittää romaaneja, muistelmia, esseitä. runoja ja elokuvakäsikirjoituksia.
Lisäksi hän on tehnyt käännöksiä ranskasta englantiin. Hän on yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista kirjailijoista." (Takakansi)


"Kolmas maaliskuuta vuonna 1947 Archibald Isaac Ferguson syntyy New Jerseyn Newarkissa Rose ja Stanley Fergusonin ainoana poikana. Tuosta lähtöpisteestä saa alkunsa neljä yhtäaikaista ja itsenäistä fiktiivistä elämänpolkua. Neljä Fergusonia, samasta geneettisestä materiaalista tehtyä, elää neljä erilaista elämää. Pienet erot sysäävät liikkeelle suuria muutoksia; perheen kohtalot vaihtelevat, rakkaudet, ystävyydet ja intohimot ovat kullakin erilaiset, ja luku luvulta jokainen Ferguson toteuttaa omaa kohtaloaan 1900-luvun Amerikan historian pyörteissä. Poika kasvaa mieheksi uudelleen ja uudelleen." (Lievelehti)

Lukemistani Austerin teoksista, kuten Mielen maisemissa, 2014 olen pääsääntöisesti pitänyt. Nyt kun tämä järkäle tömähti yöpöydälle, oli naurussa pitelemistä.  Alkuosa menikin ihmetellessä Ferguson sitä ja Ferguson tätä malliin juurihan tämä ikävaihe edellissivuilla tuli käsitellyksi, ennen kuin juju aukesi ja lukeminen pääsi vauhtiin; nokkela temppu Austerilta.

Kuinka kaikki alkoi:  - Seuraavien neljän kuukauden aikana Stanley soitti Roselle usein, ei niin usein että hänestä olisi ollut riesaa, mutta säännöllisesti, hellittämättä, sammumattoman keskittyneesti ja päättäväisesti, päihittäen kuvittelemansa kilpakosijat niin ikään kuvittelemallaan strategisella juonikkuudella. Mutta totta puhuen varteenotettavia kilpakosijoita ei ollut yhtä ainoaa, vain pari kolme miestä, joiden kanssa Nancy oli järjestänyt Rosielle treffit sen jälkeen, kun tämä oli lokakuussa tavannut Stanleyn.

Kunnianhimosta:   - Siinä oli se varsinainen ero, Ferguson päätteli. Ei siinä, oliko rahaa liikaa vai liian vähän, ei siinä mitä ihminen teki tai jätti tekemättä, ei siinä, ostiko isomman talon tai kalliimman auton, vaan kunnianhimossa. Se selitti, miksi Brownstein ja Solomon onnistuivat soljumaan elämänsä läpi verraten levollisin mielin; kunnianhimon kirous ei piinannut heitä. Sen sijaan Fergusonin isä ja Don-setä olivat tulenpalavan kunnianhimoisia, mikä paradoksaalisesti teki heidän maailmoistaan pienemmän ja epäviihtyisämmän kuin niiden, joita kirous ei vaivannut, sillä kunnianhimo merkitsi ainaista tyytymättömyyttä, jatkuvaa nälkää saada lisää, loputonta yrittämistä, ja koska suurimmatkaan saavutukset eivät voisi tyydyttää uusien ja vielä suurempien saavutusten janoa, oli pakko laajentaa yksi kauppa kahdeksi ja sitten kolmeksi, pakko puhua neljännen kaupan rakentamisesta ja jopa viidennen, samalla tavalla kuin yksi kirja oli pelkkä askelma toiseen kirjaan, ja lisää kirjoja syntyi koko elämän ajan, mikä edellytti samanlaista keskittymistä ja määrätietoisuutta kuin liikemies tarvitsi rikastuakseen. Aleksanteri Suuri valloittaa maailman ja mitä sen jälkeen?
Hän rakentaa avaruusraketin ja valloittaa Marsin.

Kyttäkengät: - Hank ja Frank, vasen ja oikea kenkä, tapaavat ensimmäisen kerran tehtaassa, jossa ne on valmistettu ne on heitetty umpimähkään yhteen. Liukuhihnan viimeinen työntekijä on pakannut ne samaan laatikkoon.
Ne ovat lujat, hyvin tehdyt ruskeat nahkakengät, ne ovat työkengät, ja vaikka ne hieman eroavat persoonallisuudeltaan (Hankilla on taipumusta pelkoon ja introversioon, Frank taas on peloton ja suorasukainen), ne eivät ole niin erilaiset kuin esimerkiksi Ohukainen ja Paksukainen tai Heckle ja Jeckle tai Abbot ja Costello, vaan erilaiset kenties siten kuin Ferguson ja Federman olivat olleet erilaiset, kuin paita ja peppu mutta eivät kuitenkaan identtiset.

Näistä popoista, Hankista ja Frankista Auster vääntää aivan hervottoman oloista tarinaa keskinäisine mielipiteiden vaihtoineen, aktiivivuosineen ja komeroon karkottamisineen. Kirjailijan taito riittää upeasti tällaiseen hurvitteluun, ilman että stoori luisuu absurdiuden puolelle, vaan jää silkaksi lukijansa hauskuutukseksi ja pirskahteleviksi ilonpisaroiksi.

                                                                ©Lotte Hansen

Kirjailija kuvaa herkästi ja koskettavasti pojan kehityskulkua ja kasvua nuoreksi mieheksi; hapuleivaa ja kipuilevaa seksuaalisuuden heräämistä ja yleistä maailmantuskaa elämän  lukemattomina avautuvien vaihtoehtojen edessä. Elämässä on roppakaupalla sattumuksia, risteyksiä ja kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa. Teemme jatkuvasti erilaisia enemmän ja vähemmän pitkävaikutteisia valintoja. Hauskaa - joskin hedelmätöntä -  onkin jossitella ja leikkiä ajatuksilla: Entä jos? Kuinka olisi käynyt jos? No, tärkeintä on se, että itse kokee elämänsä tulleen täydesti eletyksi ja on sinut sen kanssa kaikkinensa.

Auster kirjoittaa mainiosti kulkevaa ja sanavalinnoiltaan runsasta, tasalaatuista tekstiä, jota on ilo lukea. Hänellä on taito viljellä ketteriä käänteitä, pyöritellä henkilöitään armottomasti, suvaitsevaisesti, ymmärryksellä ja huumorilla. Erityisesti Fergusonin nuoruuden kasvukivut tulevat herkkyydessään suoraan iholle. Taustalla kulkevat Yhdysvaltain mieliä kuumentaneet tapahtumat rotumellakoineen ja opiskelijaikäpolven radikalisoitumisineen, Vietnamin sotaa ja sen kiemuroita  sivuuttamatta. Sekä Paul Austerilta että Ilkka Rekiarolta  tyylipuhdasta jälkeä.

Toisaalta jäin miettimään, tarvittiinko tähän kaikkeen kokonaista toistatuhatta sivua?  Onko tässä kenties kyse eräänlaisesta kirjailijan joutsenlaulusta? Jännittävä kysymys kuuluukin, kuinka Auster aikoo tästä uraansa jatkaa ja eteenpäin luovia?

Ole rohkea - lue paljon - kirjoita paljon - julkaise vähän - pysy etäällä rikkiviisaista - äläkä pelkää mitään. (Edgar Allan Poe)

Näillä eväillä:

torstai 1. kesäkuuta 2017

Marco Vichi: "Komisario Bordellin likaisin tapaus / Una brutta faccenda" - ex Libris...


"Komisario Bordellin likaisin tapaus", Marco Vichi, Aviador Kustannus, 2017,
288 s., suomentanut Enneli Poli.

Marco Vichi (s. 1957) on firenzeläissyntyinen, nykyisin Chiantissa asuva kirjailija, jonka luoma hahmo komisario Bordelli on saanut sankoin joukoin ystäviä rikoskirjallisuuden harrastajien joukosta  eri puolilla Eurooppaa.
Teoksistaan useaan otteeseen palkittu Vichi edustaa genrensä sitä tekijäkuntaa, jolle on tunnusomaista oikeaoppisen murhajuonen lisäksi korkea kaunokirjallinen laatu." (Lievelehti)


 "Firenzen kevät on sateinen, ja sekös komisario Bordellia harmittaa. Rutiininomaiset työpäivät ratsioineen keskeytyvät, kun komisario kohtaa uransa epämiellyttävimmän tapauksen. Kaupunkia riivaa sarjamurhaaja, jonka uhrit ovat pieniä tyttöjä. Komisario Bordellin ja hänen apulaisensa Pirasin on kiirehdittävä murhaajan nappaamisessa  samalla kun ruumiiden määrä kasvaa huolestuttavaa vauhtia." (Takakansi)

Sarjan ensimmäinen osa: Komisario Bordelli, 2016, josta totesin Vichin olevan kutkuttavan tilannekomiikan hallitseva ja hilpeä tuttavuus. Tässä kakkososassa, joka starttaa huhtikuusta 1964, pelataan natsikortilla. Bordellin hermot ovat sarjamurhaajan jäljityksessä kireät kuin viulunkieli, tupakkaa kuluu korsteenimalliin ja oluttuoppostakin on haetutettava lähitrattoriasta kesken päivää. Amorea leijailee ilmassa ja niin Bordellin kuin Pirasinkin sydämet sykkivät kopisevien korkokenkien tahtiin. Aina välillä komisariomme palaa aatoksissaan vanhoihin sotamuistohinsa ja valvoo enemmän kuin nukkuu.

Bordelli:  - Etkö kysy minulta kuinka monta vuotta täytän? Casimiro: No kuinka monta vuotta? Viisikymmentäneljä, Casimiro, eikä minua yhtään huvita vanheta. Viisikymmentäneljä vuotta, ja siltikään kotiin palatessani siellä ei ole ketään, joka painaisi suudelman huulilleni. Miksi ette ota koiraa, komisario? kääpiö sanoi vakavana...

-   Ajattele Casimiro, ehkä tällä hetkellä jossain päin maailmaa syntyy nainen, jota olen aina etsinyt. Mutta hän syntyy nyt, minä olen jo housuihin pissaava vanhus hänen täyttäessään kaksikymmentä, Ja vaikka hän olisi syntynyt neljäkymmentä vuotta sitten, hän on voinut syntyä Algeriassa, Puolassa tai Australiassa. Miten olisimme koskaan voineet tavata?

Halu tappaa:  -  Ehkä se oli juurtunut jokaisen ihmisen luontoon. Järjellä selittämätön voima, esi-isiltä peritty piirre, joka tuntui olevan sidoksissa eloonjäämisviettiin. Tai ehkä se johtui kuoleman herättämästä uteliaisuudesta, yrityksestä koskettaa sitä kädellään...


Kuten ykkösosankin kohdalla oli laita, suomennoksessa on piirun verran tarkentamisen varaa, vaikka esim. Milenan upea takapeili  soma käännöskukkanen onkin eikä lukukokemus näistä bagatelleista tärväänny.
Itse en - odotuksista huolimatta -  löytänyt  tämän likaisen keissin suhteen  yhtä särötöntä yhteistä säveltä Vichin kanssa kuin edelliskerralla, enkä liioin yltänyt aivan samalle aaltopituudelle komisarion kanssa. Ei vaan nyt taipunut tämän tytön varsi tarantellan tahtiin.

Vichi kirjoittaa varmaotteista ja kepeää  tekstiä, jonka verbaliikka on riittävä. Rivivälin 1,5 käyttö tekstissä tekee sen  helppolukuiseksi.  Kerronnasta ei huumorin pilkahduksia  uuvu.  Harmitonta, viihdyttävää ja hyväntuulista kesä- ja lomalukemista ilman muuta. Onkin varsin mielenkiintoista nähdä, kuinka sekä millä teemoin ja raamein  Vichi sympaattista Bordellia esikuntineen aikoo jatkossa kuljettaa.

Hyväksi lopuksi Da Cesaren  gourmet´ta loihtivan kokin, Totón keittiöfilosofiaa: Ihmiset menevät naimisiin, ihmiset eroavat...  Minä olen tullut siihen tulokseen, että jos mies ja nainen haluavat rakentaa elämäänsä yhdessä, he voivat muuttaa koko maailman, mutta jos he etsivät riitaa, liian pehmeäksi keitetty spagetti riittää saamaan aikaan puukkotappelun.

Kesäkuun ykkösviikonloppua tunnussananaan:

 Al dente: