sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Jan Guillou: "Made in America / Äkta amerikanska jeans" - ex Libris...



"Made in America Suuri vuosisata VI,  Jan Guillou, Like Kustannus Oy, 2017, 393 s., suomentanut Petri Stenman.

"Jan Guillou  (1944 Södertälje, Ruotsi) on maansa rakastetuimpia ja kiistellyimpiä kulttuuripersoonia. Hän on kirjoittanut nelisenkymmentä kirjaa, joista on suomennettu yli kymmenen. Like on julkaissut muun muassa Erik Ponti -sarjaa sekä Ristiretki-trilogian. Hän on lisäksi vasemmistolainen yhteiskunnallinen kolumnisti ja television aamukeskustelujen vakiovieras. Aiemmin hän työskenteli pitkään myös journalistina Aktuellt-lehdessä, johon aikaan hänen romaaninsa Suuri paljastus sijoittuu." (Kustantaja)




"Lauritzenin sukusaaga etenee 50-luvulle. Eric Lauritzen kasvaa 1950-luvun Ruotsissa. Kansankotia rakennetaan, maailma pelkää ydinsotaa, ja amerikkalainen nuorisokulttuuri saapuu Ruotsiin. Taitavimmat salakuljettavat maahan Ruotsissa kiellettyä Coca-Colaa, ja jotkut onnelliset onnistuvat jopa hankkimaan itselleen aidot amerikkalaiset farkut. Lapsuutta porvarillisessa Saltsjöbadenissa  varjostavat valheet ja salaisuudet. Vähitellen Ericille alkaa selvitä, mistä suku vaikenee." (Takakansi)

Sarjan edellisen osan Sininen tähti tuikki kirkkaasti, eikä siirappi tahmannut suupieliä. Eikä näin käy tässäkään Amerikan ihmeitä tarjoilevassa ja Saltsjöbadenin porvariston hillittyä charmia kuvaavassa/hienoisesti irvailevassa osassa.

Teoksen ehdottomasti vahvinta antia on kirjailijan sukeltaminen Ericin nahkoihin milloin intiaanin sulkapäähine uljaasti cowboyta vaaniessa liehuen, milloin
Hillaryn ja Tenzingin tavoin Mount Everestin huippua valloittaen 30-vuotisen sodan taistelujen tuoksintoja unohtamatta. Mukaansatempaavaa ja villejä tunteita herättävää mielikuvituksen riemuvoittoa risukinttuisen pojanviikarin sielunelämän ja elämänilon kuvauksessa!

Sossuja, niitä toisia  ei luokkatietoinen Ericin äiti juurikaan noteeraa.
Guilloun yhteiskunnallinen perspektiivi toteutuu herkullisesti Saltsjöbadenin,
äkkirikkaita ylenkatsovaa purjehtijaeliittiä ja sen tiukkoja salaisuuksia kuvattaessa.

- Saltsjöbaden lepäsi miellyttävän tyynenä, kesäloma oli alkanut, ennen regattaa oli vielä muutama rauhallinen viikko, ja useimmat luokkatoverit olivat matkustaneet autolomalle. Se oli uusi sana ja tarkoitti vain, että isä ja äiti pakkasivat auton täyteen matkatavaroita, istuttivat lapset takapenkille, lähtivät ajamaan ja kävivät katsomassa sukulaisia jossain. 

-  Voin vaikka vannoa, että en koskaan vetänyt päälleni cowboykuteita.
Minun solidaarisuuteni Amerikan alkuperäisväestöä, "Intiaaneja" kohtaan oli vankkumaton, eikä se, usko Sinä mitä hyvänsä, ole mikään jälkikäteiskonstruktio, joka on sopeutettu nykyajan itsestään selviin kannanottoihin.

-  Kaikki kannanotot eivät sitä paitsi ole niin yhtä itsestään selviä kuin uskotaan. Minä uhodin huomauttaa, pohtiessani isoäidin hienouspinttymää, että hän voi olla vaikka kuinka aristokraattinen. Mutta hän todellakin piti FNL-merkkiä. Hänelle on edelleen selvää, että imperialismi on kapitalismin korkein vaihe. Olkoonkin, että krimiturkissa FNL-merkki näyttää hieman oudolta.

Pöydällä oli vastasilitetty Svenska Dagbladet, mutta sen hän, (isoisä) otti mukaansa junaan. Tärkeää lehden silittämisessä ei ollut, kuten luulin ennen kuin kysyin, että se näyttäisi yhtä hienolta kuin valkoinen pöytäliina. Sanomalehti silitettiin painomusteen kuivaamiseksi, jotta lukijan sormet eivät mustuisi.

Oli Sputnik ja Laika, ydinsodan pelko, sotien suljetut salaisuudet, Vietnam...
Mutta olivat myös Bill Haley ja Elvis Presley sekä rock'n rollin, tuon nuorison turmelijaksi povatun tahdissa villisti kieppuvat lantiot ja heiluvat hameenhelmat, kuolematon James Dean, poikain rasvaiset otsakiehkurat sloganilla:
Brylcreem-tyyli on tyttöjen mieleen. Ja ne Suomessakin  kielletyt farkut.
Voi sitä onnen hurmaa, kun kiskaisi ensimmäiset Mattisen Jamekset kinttuihinsa. Pojat painoivat päähän  borsansa ja vetivät ylleen nahkarotsinsa...
Ennen kaikkea syntyi jäädäkseen uusi, omakulttuurinen sukupolvi lapsuuden ja aikuisuuden väliin: me teinit nuorisokulttuurineen!!

Me olimme vaikeita, sanottiin. Sillä teineille luonteenomaista oli laiskuus, röyhkeys ja purukumi. Jumala armahtakoon sitä, joka jäi purukumi suussa kiinni oppitunnilla. Siitä tuli välittömästi merkintä luokkapäiväkirjaan punaisella musteella, ja todettua rikosta ei tarvinnut kuvailla kuin yhdellä sanalla: purukumi. 

Meilläpäin vastaavassa tapauksessa tämä kaamea tapainturmelus saatettiin  ei niin hellävaraisesti hieroa hiuksiin, missä se sai rauhassa kuivua ...

Guillou on tämänkin aikakauden kuvaamisessaan tarkkasilmäinen,  rehevä ja ilkikurinenkin tarjoten  tällaiselle ajan lapselle runsaasti hilpeitä muistoja poikivaa kontaktipintaa. Hänen kerrontansa on värikästä, sisältäpäin kumpuilevaa ja hauskaa luettavaa.  Petri Stenmanilta mainio suomennos. Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen, - ja vau  mikä jenkkirauta...

Guillou on ratevaa ja taattua matkaseuraa; hyppää siis aikakapseliin ja tee matka (katin-)kultaiselle 50 -luvulle, jolloin yhteisöllisyys ja huolenpito olivat vahvasti voimissaan ja hyvinvointiyhteiskunnan peruskivien muuraus alkamaisillaan... 

Pure jenkki:


perjantai 13. lokakuuta 2017

Elämäni kirjojen kertomana...


Löysin tämän kutkuttavan kirjatehtävän antoisasta  Main/Kirjasähkökäyrä -blogista:)  





Lapsena olin:  Viimeinen mohikaani 

Nyt olen:  Karjalainen nainen  

         
Haluaisin olla:  Anarkistipankkiiri          

Ominaisuuteni, josta en luovu:  Sukupolvien vuorovaikutus    

Taito, jota haluan kehittää:   Hetkien vaellus

Kotini:  Suljettu talveksi      

Elämäni:  Ketjureaktio         

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni:  Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin  

 
Asia, jota ilman en voisi elää:  Ihmeellisten asioiden museo       

Asia, jota en haluaisi kokea:  Muistin seitsemän syntiä

Työni:  Epätavallinen lukija 


Työpöydälläni:  Taatamalliset säkeet 

Yöpöydälläni:  Koodinimi yöhaukka     


Antavat voimaa:  Latva pilviä piirtää    

Vievät voimia:  Kun pimeys peittää maan  

Haaveilen: 
Varoitus tukalasta helteestä

Viestini ystävälle:  Good girl - kunpa tietäisit

Minua mietityttää usein:  Rollaattoriralli   

Minua pelottaa joskus: Vihan kadut     

Tulevaisuudensuunnitelmani:  Yhä mennään eteenpäin   




Ventti täyteen, joten liitoksistaan nitisevän auton nyt startattua kohti  jahtimaita syvä huokaus: johan oli hilpeä härdelli kuin itse  Perkele...

Entäpä mitä kirjat kertovat Sinun elämästäsi? Minkälainen tarina niiden nimistä syntyy?


Hellurei ja hellät viikonloput:

tiistai 10. lokakuuta 2017

Onni Vähälä: " Piru parka" - ex Libris...


"Piru parka - pessimistin aforismit", Onni Vähälä, Palladium Kirjat, 2015, 105 s.

"Piru parka potkaisee persuuksille onnen auvoa tarjoavia ja mannavellinhaaleita elämänviisauksia. Elämä ei kulje ihmissuhdekonsulttien käsikirjoituksen mukaan ja surun liekit syttyvät useimmiten toivon kipinästä. Pessimistin aforismeja sopii tarjota vaikka parhaalle ystävälle, sillä selvitäkseen kokoelman mittaisesta annoksesta pessimismiä, tarvitaan reilusti optimismia. Ja mikä olisi tärkeämpää kuin yhtyä samaan kuoroon muiden kanssa - muistaa nauraa itselleen." (Takakansi)

Persuuksille potkaisijoiden joukossa vilahtelee monia tuttuja nimiä kuten:
Lordi Byron, F.E. Sillanpää. W.C. Fields, Job, Michelangelo, Istuva Härkä, Seneca ja F.M. Dostojevski.


Ryppyotsaisuus ja tiukkapipoisuus eivät varsinaisesti kuuluu elämänaseenteeseeni, vaikka saattaisihan tuo elon polku kipristellen ja hampaat irvessä kuljettuna toki pidemmältä tuntua. Nyt on ankea vuodenaika: sataa ja tuulee, vihmoo, pimeys ympäröi, asfaltti kiiltää mustana, lehdet leijuvat kompostiksi maahan eli mitä mainioin sauma tehdä syväsukellus ja heittäytyä pessimismin valtaan rypemään.  Joten kokeillaanpas:

VARO! Ihmissuhdekonsultit koettavat kietoa elämän piikkilangan positiivisuuden pumpuliin.
-  Kun kuulen sanan Vuoropuhelu, poistan varmistimen. Kun kuulen sanat Voimavara, Visio ja Missio, vaivun epätoivoon. Ja kun kuulen sanan Voimahali, pinkaisen Pitkään juoksuun.
-  Kyllä tuhansien kilpailukyky aina yhdelle voiton takaa.
-  Kun et anna rahaa hyväntekeväisyyteen, voit  olla entistä varmempi ettei se kuitenkaan perille mene.

- Riidan siemen on poikkeuksetta naapurin pellossa.
-  Harva meistä on rautaa. Ja vanhat ammatit niin kadonneet, että tuskin kukaan oman onnensa seppä.
-  Anna vastamäkeä elämä, älä myötämäkeä. En halua löytää itseäni pohjalta.

-  Vastarakkaus on myötärakkautta. Vasta rakkaus on aitoa.
-  Onni on hotellin kaltainen, siellä asutaan vain tilapäisesti.
-  Sydän on simpukan sukua: vasta siru lihassa kerää helmeä ympärilleen.
Sandor Petöfi sanoo: Mikä on suru? Valtameri. Mikä ilo? Pisara sen helmassa.

-  Muista sanan mahti: toivosta epätoivoon on vain kolmen kirjaimen matka.  Mutta toivo se on epätoivokin, toteaa tämä Mummo....
 
Onko lasi puolityhjä vai -täysi? Onko illalla taas yksi päivä iäksi menetetty vai onko saatu elää todeksi yksi kokonainen päivä lisää? No, nämä 140 erilaista ajatelmaa eivät onnistuneet  keikauttamaan venettä ja kääntämään mieltä mustaksi, vaan alkoi suorastaan penteleesti naureluttaa... Yksikseni kun istuskelin niin pakostihan siinä myös hersyvästi nyökytellen itselleen tirskahdeltua tuli, ja se jos mikä teki kutaa:)

”Hyvän aforistikon täytyy osata vihata.”
Otto Weininger
– ja huonon
tekijä

Voihan piruparka:

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Michael Connelly: "Julmat jäähyväiset / The Wrong Side Goodbye" - ex Libris...


"Julmat jäähyväiset", Michael Connelly, Gummerus Kustannus Oy, 2017, 400 s., suomentanut Tero Valkonen.

"Yhdysvaltalainen  Michael Connelly  (1956)  päätti ryhtyä kirjailijaksi löydettyään Floridan yliopistossa Raymond Chandlerin tuotannon ja alkoi opiskella journalismia ja luovaa kirjoittamista. Valmistuttuaan hän työskenteli rikoksiin erikoistuneena toimittajana ja siirtyi Pulitzer-ehdokkuuden tasoittaessa tietä
Los Angeles Timesin rikostoimittajaksi. Connelly aloitti Harry Bosch -romaanien kirjoittamisen vapaa-aikanaan, tavallisesti öisin. Ura alkoi komeasti, sillä jo esikoisteos Tunnelirotta sai arvostetun Edgar-palkinnon.  Connelly asuu Floridassa vaimonsa ja tyttärensä kanssa.(Kustantaja)

"Ura LAPD:ssa on ohi, mutta Harry Bosch ei lepää: hän työskentelee yksityisetsivänä käyntikorttinaan 30-vuotinen poliisikokemus. Toimeksiannon Bosch saa yhdeltä Etelä-Kalifornian vaikutusvaltaisimmalta liikemieheltä. Upporikas vanhus on vakavasti sairas, ja kuolinvuoteella mielessä kummittelee menneisyys. Nuorena hänellä oli suhde meksikolaisnaiseen, joka tuli raskaaksi mutta katosi jäljettömiin pian raskausuutisen jälkeen Synnyttikö hän lapsen? Samaan aikaan Harrya tarvitaan jäljittämään pahamaineista seksuaalirikollista." (Takakansi)


Ollako vai eiko olla? Isä, isoisä? Tällä kertaa poikkeuksellisesti  kyse ei
-  kuten usein IRL - ole kadonneen isän probleemasta. Sanotaan, että maailma on miesten. Mutta tässä  kohtaa me naiset olemme vahvoilla: vain äiti tietää absoluuttisen varmasti olevansa lapsensa äiti ja useimmiten myös lapsensa biologisen isän....

"Bella, luulen että sinä kyllä palaat, hän (Bosch) sanoi." "Olet hyvä poliisi, ja sinulle tulee ikävä töihin. Mieti vaikka minua: minähän suorastaan tappelen vielä tässä iässä päästäkseni hommiin. Se on veressä. Sinulla on poliisin DNA."
-  Hän (Bosch) mietti vielä matkalla, mitä sanoi Loudresille poliisin verestä.
Hän todella uskoi siihen. Hän tiesi, että hänen sisäisessä maailmassaan oli salaisella kielellä kirjoitettu käsky, kuin piirros ikivanhan luolan seinällä,
ja se antoi hänen elämälleen suuntaa ja merkitystä. Sitä ei voisi muuttaa,
ja se opastaisi häntä aina oikeaan suuntaan....  

Harry Bosch -romaaneista olen katsonut myös mainion tv-sarjan, jossa pääosaa esittää myös taidemaalarina kunnostautunut,  Connellyn luomaan persoonaan saumattomasti istuva upean vähäeleinen ja myhäilevä Titus Welliver. Huvittavaa lukiessa oli, että sekä Kanssakulkijalla että minulla pyöri samanaikaisesti kyseinen filmatisointi kuin videolta rinnalla sivujen kääntelyn kanssa. Seikka, joka ihme kyllä ei keskittymistä tai lukuiloa vähentänyt eikä pirstaloinut.

Aiemmin postattu: Palava huone, 2015. Tuottelias Connelly suoltaa edelleen venkoilematonta perusdekkaria. Juoni etenee tutkinnaltaan selkeästi ja kirjailijan ydinajatus pitää kautta linjan, eikä hän tarvitse raflaavia yliampuvia tehosteita. Bosch on tyyppinä sopivan särmikäs ja persoonallinen. Henkilökemiat joko toimivat tai ovat uskottavasti törmäyskurssilla. Mitä parhainta sadepäiväin rattoa kaikille Harry Boschin ystäville!

Lukuiloa & sunnuntaipäivää:

lauantai 7. lokakuuta 2017

"Suomen luonnon pyhät paikat`- es Libris...


"Suomen luonnon pyhät paikat", Tuomo Kesäläinen & Aimo Kejonen, Salakirjat, 2017, 304 s.

"Suomen luonnon pyhät paikat - teoksen tavoite on pitää yllä tietoa siitä,
mikä aikanaan oli pyhää ja miten pyhän kanssa elettiin. Vanhat pyhät eivät ole kadonneet. Sellaisen luo tullessaan nykyajan ihminenkin kokee jotain, kokemus on vain muuttunut. Siinä missä vanha kansa koki paikalla pyhän läsnäolon, nykyajan maallistunut ihminen kokeen luontoelämyksen.

Kansanperinteentallentaja, geologi  Aimo Kejosen ja tietokirjailija, toimittaja  Tuomo Kesäläisen  teos kunnioittaa maamme 100-vuotista itsenäisyyttä ja esi-isiemme eloa esittelemällä sata luontokohdetta, joita eri aikoina ja eri tilanteissa on pidetty pyhinä. Teos on tietokirja ja matkaopas jokaiselle, jota kiinnostavat vanha metsäuskonto, sen pyhät paikat ja niiden merkityksen muuttuminen aikojen kuluessa. Kirja on paitsi kunnianosoitus menneiden aikojen pyhille myös kunnianosoitus kotimaamme upealle ja ainutlaatuiselle luonnolle." (Takakansi)




Teoksen avaaavat alkusanat ovat laatineet Juha Pentikäinen ja Risto Pulkkinen. 
Lukijalle -osiossa tekijät puolestaan avaavat Suomen kulttuurivaiheita, 
Pyhän käsitettä Suomessa, Vanhojen pyhien papistoa, shamaaneja ja tietäjiä
sekä Pyhiä vuoria ja rotkoja, Seitoja ja saivoja, Kalliomaalauksia, Hiisiä sekä
Pyhiä kiviä. Kesäläinen & Kejonen esittelevät perinpohjaisesti 100 pyhää suomalaista luonnonpaikkaa alkaen  Mikkelin Astuvansalmesta  päätyen Heinäveden Porttikivelle. Teos on näyttävästi valokuvin  ja myös paikallisin kartoin varustettu.

-  Arkaaiselle ihmiselle kaikki oli luonnollista, mutta luonnollisen todellisuus jakautui pitkällä liukomolla tämän- ja tuonpuoleiseen. Toisessa ääripäässä oli (lähes kokonaan) tämänpuoleinen ja toisessa (lähes kokonaan) tuonpuoleinen. Harvat, jos mitkään tuonpuoleiset olennot tai asiat olivat toisenlaisia verrattuna ihmiseen ja hänen arkimaailmaansa. Muinais- ja kansanuskon tuonpuoleiset toimijat "pelasivat" pitkälle "samoilla pelisäännöillä" kuin ihmiset. 
Tuonpuoleisia olentoja ja voimia voitiin lahjoa ja hyvitellä ja toisaalta myös uhata ja rangaista. Vertailukohdaksi käyvät antiikin Kreikan jumalat, jotka yli-inihimillisistä voimistaan huolimatta olivat jokseenkin inhimillisiä - ihmisille ja toisilleen suuttuvia, kateellisia, ihmisiä seksuaalisesti vietteleviä ja keskenään riiteleviä....

Teos on tiivis ja tuhti sekä erittäin mielenkiintoinen tietopaketti kaikille luonnonystäville ja muinaisista uskomuksista kiinnostuneille. Se avaa mainiosti muinoin vallinutta ihmisen ja luonnon tiivistä yhteyttä ja yhteiseloa, jonka valitettavasti omaksi tappioksemme  olemme suureksi osaksi menettäneet.
Jos jossain, niin luonnon ja sen monimuotoisuuden äärellä ja keskellä koen paitsi suurta ikiaikaista yhteyttä, tunnen voivani päästä niin lähelle pyhää, kuin mitä sillä sanalla itse ymmärrän ja kuinka sen koen.  Teoksen nimistössä löytyi myös tuttuja, mieluisia paikkoja kuten Inarin Ukonsaari, Muonion Äkäsaivo, Pakasaivo ja Kirkkopahta, Julma-Ölkky ja sen Pirunkirkko Kuusamossa.

Tästä kauniista ja tietorikkaasta teoksesta jäi ihan  oman kiinnostuksen pohjaten perusteellisemmat lukukohdat valikoidenkin mieluisa ja seesteinen lukukokemus.
Upea teos on myös oiva ratkaisu moneen merkkipäivän lahjapulmaan ja tervetullut yllätys luonnonystävän  joulunajan lukemistoon.

Se korutont on kertomaa, näit palvoi ennen Suomenmaa... ,
Runeberg tekijöiden vapaasti muotoilemana.

Pyhiltä paikoilta:

torstai 5. lokakuuta 2017

Pierre Lemaitre: "Silmukka / Trois jours et une vie" - ex Libris...


"Silmukka", Pierre Lemaitre, Minerva Kustannus Oy, 2017, 270 s., suomentanut Susanna Hirvikorpi.

"Pierre Lemaitre (s.1956)  on Ranskan suosituin ja arvostetuin dekkarikirjailija, jonka rikosromaaneja on myyty yli 20 maahan, ja ne ovat olleet arvostelumenestyksiä kautta maailman - myös Suomessa. Lemaitrelle myönnettiin Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirja 2017, ja Kansainvälinen Crime Writers' Association on palkinnut hänet International Dagger -palkinnolla vuoden parhaasta rikosromaanista peräti kolme kertaa: vuonna 2013 Alexista, vuonna 2016 Camillesta ja vuonna 2016
Näkemiin taivaassa -romaanista." (Lievelehti) Muut  postatut Irène 2016 ja Rosie 2017.



"Pari päivää ennen joulua ranskalaisessa Beauvillen pikkukylässä kaksitoistavuotias Antoine tappaa hetken raivokohtauksen vallassa tarkoittamattaan naapurin kuusivuotiaan Rémin. Hän iskee poikaa kepillä päähän, ja tämä kuolee. Kauhuissaan Antoine miettii, mitä nyt pitää tehdä.
Hän ei kuitenkaan ole salaisuutensa kanssa niin yksin kuin luulee." (Takakansi)


-  Harppoessaan eteenpäin hän näki Rémin tulevan vastaan, siinä hän jo seisoikin Antoinen edessä hymyilevänä ja kohotti kätensä, terve, hän oli aina ihaillut Antoinea. Voi, onko se maja? Lapsi katsoi Antoinen yli korkeuksiin,
pieni pyöreäkasvoinen poika ilmeikkäine silmineen, hän puhui ihmeen hyvin ikäisekseen, niin, pikkulapsi hän oli ja ajatteli pikkulapsen lailla, mutta hän oli mielenkiintoinen, kyseli kumman hyviä kysymyksiä... 

-  Rouva Courtin suhtautui uskontoon järkevästi ja käytännöllisesti. Hän oli lähettänyt Antoinen rippikouluun varmuuden vuoksi, mutta kun Antoine oli halunnut lopettaa, hän ei ollut pakottanut tätä jatkamaan. Hän kävi kirkossa,
kun tunsi tarvitsevansa apua. Jumala oli kuin hiukan etäinen naapuri, jota tapasi mielellään ja jolta saattoi aika ajoin pyytää pieniä palveluksia. Hän meni joulumessuun vähän kuin vierailulle vanhan tädin luokse. Tähän  uskonnon hyötykäyttöön sisältyi myös aimo annos yhteisön sääntöihin mukautumista...


                                                                ©Rihard Duma


Lemaitre käsittelee syyllisyyttä pojan tasolla suorastaan viiltävällä tavalla.
Kuinka siitä selvitä; pakenemallako reppu selässä kauas pois? Kuinka kauas? Kieltämällä tosiasiat, kuten hänen äitinsä tekee ja jatkamalla tyynesti elämäänsä, ikään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan? Elämällä omassa kuplassaan todellisuudesta - ja itsestään - totaalisti vieraantuen? Rangaistuksetta? Pahanteosta ja rikoksesta seuraa rangaistus. Antoinen tapauksessa elinkautinen ilman kaltereita. Entä onko armahdusta, armoa olemassa? Oman osansa saavat ilkikurinen pikkukaupunkilaisuus ja  sen mallintaminen, kuinka joukkovoimassa korkeassa tunnelatauksessa - paitsi tyhmyys - vihakin tiivistyy ja uomansa löytää.  Keskeistä  roolia näyttelee ja häntäänsä heiluttaa myös rakkikoira Odysseus, jonka kuolemasta kaikki alkaa...
                                                   
                                                           
-  Yllättävät olosuhteet antoivat uuden purkautumiskanavan kyläläisten katkeruudelle, joka olikin käynyt ilmi kahden viime päivän aikana. 
Valitettiin kaupungintalosta, toisin sanoen kaupunginjohtajasta, toisin sanoen Weiserin tehtaan omistajasta. Epämääräiseen ärtymykseen kiteytyi kauna, 
joka oli muhinut yhteisössä jo kauan taloudellisen uhan vuoksi ja koska sitä ei osattu ilmaista suoraan, se sai sanallisen muodon tässä yhteydessä.... 

-  Äiti ei tiennyt mitään Antoinen roolista Rèmin katoamisessa. Kenen tahansa mieli olisi täyttynyt puhtaasta kauhusta ja iljettävistä kuvista, mutta rouva Courtinilla oli metodinsa. Hän rakensi häiritsevien tosiseikkojen ja mielikuvituksensa välille lujan ja korkean muurin, jonka läpi pääsi tihkumaan vain hienoista ahdistusta, Sitä hän lievitti lukuisilla rutiineilla ja rituaaleilla, 
joista mikään maailmassa ei saanut häntä luopumaan. Elämän oli jatkuttava... 


Psykologisesti erittäin taitavaa ja hienoviritteistä lukijan havaintokykyä kutittelevaa ja pieniä yllätyksiä tarjoilevaa ykkösluokan kerrontaa.
Onko lukeminen elämäntapa vai todellisuuspakoa? Itse kallistun vahvasti ensimmäisen puolelle. Olennaisen Silmukan korkeasta laadusta kertoo se tosiseikka, että illansuussa aloitettuna jäin sen tenhon valtaan reippaasti yli unikellon kilahduksen eivätkä Nukkumatin heittämät unihiekat silmiä hieraisuttaneet, vaan Silmukka kiertyi loppuunsa yhdellä lukemalla  ankean sateen ropinan syyspimeään ikkunaan tyystin poissulkien.
Lemaitren laatuun voi aina luottaa, eikä hän pettänyt tälläkään kertaa, vaan raudanluja kirjoittajaote pitää!

Silmukan solmun arvoituksen parissa ovat ahertaneet myös
Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ja Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika:)


Voilà:

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

"Maailman syrjällä - Portugalilaista nykyrunoutta" - ex Libris...

 
"Maailman syrjällä - Portugalilaista nykyrunoutta", Palladium Kirjat, 2017, 194 s., suomentanut ja toimittanut Rita Dahl.
"Rita Dahl  (s.1971) on suomalainen kirjailija, kriitikko, kääntäjä ja vapaa toimittaja. Hän on koulutukseltaan  valtiotieteen ja filosofian maisteri. Pääaineinaan hän on opiskellut yleistä valtio-oppia ja kirjallisuustiedettä." (Wikipedia)
"Tämän antologian kautta pääsee suomalainen lukeva yleisö pääsee ensimmäistä kertaa laajassa mitassa tutustumaan portugalilaiseen nykyrunouteen. Maailmanrunouden klassikon asemaan noussutta Fernando Pessoaa lukuun ottamatta muuta portugalilaista modernia runoutta ei ole aikaisemmin esitelty suomalaiselle lukijakunnalle. Valikoiman runoilijat ovat Mário de Sá-Carneiro, Eugénio de Andrade, José Régio, Nuno Júdice,Vasco Graça Moura, João Miguel Fernandes Jorge, Joáquim Pessoa, Fernando Guimarães ja Daniel Augusto da Cunha Faria.  Rita Dahl myös esittelee runoilijat ja heidän taustansa. Lukijalle tämä on ainutlaatuinen kutsu tanssimaan Lissabonin katujen oudossa valossa ja harhailemaan Porton kaupungin hämärissä kirjakaupoissa." (Takakansi) 
  Tähän mennessä lähempää tuttavuutta portugalilaisen kirjallisuuden kanssa olen tehnyt Fernando Pessoan verran ja hänen tuotantoonsa, josta on tullut yksi suosikeistani  suuresti viehättynyt: Anarkistipankkiiri  2014,  Minä, aina vieras  2016 ja Levottomuuden kirja  2016.  Siksipä suhtauduin suurella uteliaisuudella ja monin odotuksin tähän Dahlin toimittamaan koosteeseen, joka osoittautuikin sekä perinpohjaiseksi että sisällöltään runsaaaksi ja antoisaksi.
Dahl  käy läpi portugalilaisen runon vuosikymmenet Filosofiasta arjen yksityiskohtiin, Portugalilaisen modernismin synnyn, esittelee Kansainväliset ensimmäiset modernistit ja Orpheun voimahahmot sekä Heteronyymit kirjallisena keksintönä.  Ks. lähemmin Fernando Pessoan ortonyymi ja heteronyymit romanttisena myyttinä, Rita Dahl Pro Gradu-työ, Helsingin Yliopisto, taiteiden tutkimusken laitos, Yleinen kirjallisuutiede, 2008. Kukin runoilija saa ennen valikoituja runonäytteitä ansaitun esittelyn valokuvineen. mainiota! Ja makupaloja maistelemaan:

… En ole minä enkä ole toinen.
Olen jotakin siltä väliltä:
Minusta Toiseen kulkevan
ikävyyden sillan pylväs.



Niin kiihkeä ja alaston valo
tulee vain auringonkikista.
Olen hyvin kateellinen
aikuisen astuttua taloon.
Ehkä viimeisenä talvena
haluni on hylkäyksen täyttämä.
Mutta kadehdin auringonkukkia.
Kuin olisin niiden veli.



… me luulemme menettävämme ystävän
heti kun avaamme käden,
heti kun suljemme kätemme luulemme omistavamme ystävän.
Olemme hyvin heikkoja!
Meidän on äärimmäisen vaikeaa kohdata yksinäisyytemme
tai nähdä menettävämme
sen mitä meillä ei koskaan ollut.



... Edessämme on kolme tietä. Yksi on epäilemättä pisin kaikista, vaikka ihminen, joka kulkee sen läpi, huomaa jonkin ajan päästä kuvanneensa lopulta ympyrän palatessaan samaan paikkaan. Toinen on lyhyempi. Mutta siitä ei pääse pois. Lopuksi on kolmas, joka on lyhyin kaikista.  Se johtaa meidät kahdelle muulle tielle.

… Tulen silloin runon rannikolle, kumarrun tarkkaavaisesti toistensa yllä sijaitsevien sanojen, lauseiden yllä olevien sanojen yllä olevien lauseiden hyödytöntä liikettä kohti. Nukun runon ikuisessa liikkumattomuudessa, saavuttamattoman rannan unohdetuissa piilopaikoissa, laivattomien matkustajien ikuisella rannikolla. Ja runo on tämä hylätty talo, kuolleiden kuvien kuvankauniit kasvot.


Ensimmäinen otos on Mário de Sà-Cerneiron  runosta: Miksi minulla ei ole, toinen Eugénio de Andraden runo Auringonkukat, kolmas Jóse Région Omistaa ystäviä tai ei, neljäs Fernando Guimarãesin Rajat puulle II  ja viimeinen  Nuno Júdicen Renon käytävät - tekstistä.

Runot ovat aina kulkeneet mukanani elämän sivujuonteena ja tuoneet siihen iloa ja puhaltaneet raikkaita tuulia. Nöyränä totean, ettei oma kompetenssi riitä tämän analogian perinpohjaisempaan analyysiin, jonka mielihyvin jätän asiantuntevammille harteille. Hieno tuttavuus ja armoton vastaisku lähestymistään uhoavalle syysapeudelle.
Portugalin kulttuurinen  anti on paljon muutakin kuin  Fernando Pessoa ja  Fado   sekä  saudade , tuo vaikeasti sisältöään tulkitsevasti käännettävä kaiho.

Kuten kuvasta näkyy olen törmäyskurssilla fonttien ja asetusten kanssa; pahoittelen tämän postauksen levotonta ulkoasua.

Maailman syrjällä  oli huima hyppy tyystin tuntemattomaan. Hyppy, joka todella kannatti ja palkitsi itsensä. Rita Dahl & Palladium Kirjat:

Muito obrigada:

maanantai 2. lokakuuta 2017

Jussi Adler-Olsen: "Vartija / Den grænseløse" ex Libris...


"Vartija", Jussi Adler-Olsen, Gummerus Kustannus Oy, 570 s., suomentanut Katriina Huttunen.

"Tanskalainen Jussi Adler-Olsen  (s. 1950) on saavuttanut valtavan suosion Osasto Q:sta kertovalla sarjallaan ja on Euroopan menestyneimpiä dekkaristeja. Adler-Olsen on työskennellyt muun muassa kustannustoimittajana, näytelmäkirjailijana, kitaristina, säveltäjänä ja kääntäjänä." (Lievelehti)

"Rikostutkija Carl Mørckin puhelin soi kesken hänen päiväuniensa Kööpenhaminan poliisitalossa, eikä apua pyytävä kollega Bornholmin saarelta saa kovin lempeää vastaanottoa. Muutaman tunnin päästä käy ilmi, että Carlin kylmäkiskoisuudella on ollut katastrofaaliset seuraukset.
Järkyttävä välikohtaus johtaa Carlin yhdessä Osasto Q:n kanssa ratkomaan
17-vuotta vanhaa tapausta, jossa suositun opiskelijatytön ruumis löydettiin oppilaitoksen läheltä, korkealta puun oksalta. Lopulta Osasto Q pääsee taivaankappaleita palvovan yhteisön ja sen karismaattisen johtajan jäljille.
Mutta lahkon lujatahtoinen avainhenkilö ei kaihda keinoja suojellessaan itseään ja valittujaan." (Takakansi)


Tämä on kirjailijan kuudes romaani ratkaisemattomia rikoksia tutkivan Osasto Q:n tiimoilta. Aiemmat postaukset: Metsästäjät 2013, Pullopostia 2014 ja Vanki 2015. Tämä teos kulkee kahdessa tasossa alkaen elokuusta 2013  ja  huhtikuusta  2014 omaperäiseen tutkijakolmikon jatkaessa kellaritiloissaan ratkaisemattomien tapausten tutkintaa originelliin tapaansa esimiestensä kiusaksi ja heitä sekä kohtaloaan sinnikkäästi tempauksillaan uhmaten.

Pojat & äidit- Carl huokaisi. Oli kulunut yli kolmekymmentä vuotta siitä kun hän oli muuttanut kotoa pois. Sen jälkeen hän oli ollut tekemisissä väkivaltarikollisten, sutenöörien, tuhopolttajien, murhamiesten ja kaikilla mahdollisilla tavoilla mädäntyneiden ruumiiden kanssa. Häntä oli ammuttu. Häneltä oli mennyt murskaksi leuka, ranne, yksityiselämä ja kaikki jyllantilaisten kunnialliset tavoitteet. Oli kolmekymmentä vuotta siitä kun hän oli karistanut mullan puukenkäsaappaista ja todennut, että hän päätti itse omasta elämästään, 
ja siihen vanhempien oli parasta tottua. Miten helvetissä äiti siis sai yhdellä ainoalla lauseella hänet tuntemaan itsensä taas pikkupennuksi?

Rose:  - oli hyvä tyyppi, jos oikein tarkkaan mietti. Eikö Rose ollutkin auttanut Carlia ja Assadia monta kertaa vuosien mittaan? Carl ei ainakaan hevin unohtaisi, miten Rose oli pitänyt hänestä huolta silloin kolme vuotta sitten, jolloin hän oli ollut vähällä palaa loppuun Marcon tapausta selvitettäessä. Ei, piti vain olla välittämättä Rosen omalaatuisuudesta, sillä tavalla Rose toimi parhaiten. 
Rose saattoi ajoittain olla epävakaa, mutta jos häntä aikoi auttaa pääsemään takaisin tasapainooon, oli viisainta ottaa vastaan iskut, muuten kaikki meni umpisolmuun.

Teemana Adler-Olsen käyttää hippiliikkeen jälkimainingeissa siinnyttä Luonnonabsorption akatemian lahkoa, jonka johtohahmona toimii  tuttavallisesti Atu - virallisemmin Atu Abanshamash Dumuz eli Aurinkokiven vartija, elinvoiman poika; - kun Atu saapui sahraminkeltaisesa kaavussaan, jonka hihoissa on kauniita koristekirjailuja, tuntui kuin pimeyteen olisi syttynyt valo, energian ja elämän aura. On kuin katsoisi elämän totuutta, kun hän avasi sylinsä seurakunnalle ja otti sen elämäänsä...


                                                          © Robin Skjoldborg

Tuo ylläoleva kertookin jo paljon. Tälle hihhulimaiselle "Horus, horus, tähden opastama, auringon valmistama" - ruljanssille ei kyllä sydämeni lämmennyt lainkaan. Sivumääränkin nähden suuren palstatatilan saaneen porukan edesottamusten kuvailu napsaisi aikamoisen siivun ja lisäsi tarpeettomasti kirjan pituutta muun juonenkuljetuksen ja henkilösuhteiden kuvailun kustannuksella. Lyhyemmin olisi ollut paremmin ja painottamisen tarkentaminen tuonut balanssia  paksulle teokselle.

Mutta jos erilaiset kultit kiehtovat ja mielikuvitustasi kutkuttelevat, niin tämä elementtihän on silkasti plussaksi laskettava. Toisaalta ja eipä silti: kyllä tuo aurinko-armas sen verta kitsaasti ja harvakseltaan on meitä paisteellaan ilahduttanut ja mieltämme virkistänyt, jotta jos se siitä kiinni on, niin kyllä sille parit hallelujat oitis hennoisin heittää:)

Adler-Olsenin vahvuus on edelleen kerronnan sujuvuudessa, tilannekomiikan luomisessa sekä Carlin, Assadin ja Rosen keskinäisen kemian ympärille rakentuvassa kuvauksessa.  Teksti on leppoisalukuista ja paikka paikoin värikästäkin. Erityismaininnan ansaitsee murhassa käytetty tekoväline, jota aiemmin ei ole koskaan rikoskirjallisuudessa tullut vastaan. Adler-Olsenin omaleimaista tuotantoa ja sympaattisen tutkijatrion aikaansaannoksia sopii pitää silmällä jatkossakin!

Klikkaa ja katso kuinka lahkon taikapiirissä viihtyi Annika/Rakkaudesta kirjoihin.

Kuten satasen paremmalle puolelle yltäneellä,  rakkaalla Naapurintytöllämme oli tapana todeta kysyttyään taanehtien, haittasiko hänen jokasunnuntainen  kuulon heikentymisen vuoksi varsin volyymirikas Jumalanpalveluksen kuunteleminensa meitä seinänaapureita (EI haitannut):  "En minä uskovainen ole, mutta, kun ei varmasti  tiedä, niin varuiksi":)...  Näissä iloisissa merkeissä:

Horus, horus: