keskiviikko 22. marraskuuta 2017

José Luís Peixoto: "Ruhtinas joka rakastui orjaan" - ex Libris...

"Ruhtinas joka rakastui orjaan", José Luís Peixato, Enostone kustannus, 2017,
64 s., suomentanut Rita Dahl.

"Proosaa, matkakirjan ja runoutta julkaissut  José Luis Peixoto (s.1974) on eräs Portugalin tärkeimmistä ja palkituimmista nykykirjailijoista. Hänen teoksiaan ilmestyy jatkuvasti ympäri maailmaa käännöksinä ja hän on myös aktiivinen esiintyjä kirjallisuusfestivaaleilla.

Tämä valikoima esittelee kattavasti runoutta hänen kaikista kolmesta runokokoelmastaan, jotka ovat A Crianca em Ruinas (2001), a Casa, a Escuridao (2002) ja Gaveta de Papeis (2008). Peixoton runoissa käsitellään perheen, tunteiden ja paikkojen kaltaisia teemoja tuorein metaforin, joissa on aavistus metafysiikkaa konkretian lisäksi. Teoksen kääntäjä ja toimittaja Rita Dahl (s. 1971) on aiemmin kääntänyt Alberto Pimentaa, kääntänyt ja toimittanut  portugalilaisen nykyrunouden antologian  (Maailman syrjällä) ja julkaissut satoja yksittäisiä runokäännöksiä kirjaillisuuslehdissä." (Takakansi)
Rita Dahl on myös laatinut kokoelman oivasti avaavan ja asiantuntevan esipuheen.




Runoteokset ovat olleet lukurepussani etutaskussa kautta vuosien ja tuoneet elämääni iloa, väriä ja uusia tuulia, kuten edellinenkin Dahlin toimittama portugalilaiskooste Maailman syrjällä,. Eikä tämä ruhtinaskaan tuottanut pettymystä tahi välinpitämättömäksi jättänyt.  Makustellaan ja startataanpa kotoisasti Helsingistä:

Valokuva Helsingistä
Aika kertoo minulle, että Helsinki on haave
jota en koskaan onnistu toteuttamaan.
Helsinki on sormenpäitäni polttava tulitikku.
Koska en tiennyt, hyvästelin Helsingin,
lausuin sille lauseita vailla yhteyksiä ja kätkeydyin tulipalolta.
On öitä jolloin näen sumentuneen kuvan Helsingistä.
Sen komentamana ylitän jäisiä kävelykatuja
ja sytytän tuleen kaikki esineet, joihin kosketan.


koska minulle ei ole paikkaa hiljaisuudessa jossa lokit kuolevat
hyvästelen meren ja sallin taivaan tuntea minut.
ehkä levollisuus voisi olla minun käteni
tuulenhenkäys maan ja alastoman naisen iholla.
tuo päivä, huomisen toivo, voi saapua ja silloin
olen nukkumassa.
tänään olen hiukan jotakin, olen suolainen vesi
joka pysyttelee aalloilla jotka hylkäävät ja häätävät kaiken
rannalle. lokit lentävät yli elävän ruumiini. minun
vedenalaiset hiukseni kutsuvat vieraaksi aamun hiljaisuuden, auringonsäteet ylittävät
meren muuttuineina valoisaksi vedeksi, tässä olen elossa ja olen joku hyvin kaukana.


                                                              © Patrícia Pinto  


Pöydän kattamisen aikaan meitä oli viisi
isäni, äitini, siskoni
ja minä. sitten vanhin siskoni
meni naimisiin, nuorin siskoni
meni naimisiin, isä kuoli, nyt
pöydän kattamisen aikaan meitä on viisi
vähennettynä vanhimmalla siskollani joka on
kodissaan, vähennettynä nuorimmalla siskollani, paitsi
isääni, paitsi leskiäitiäni, jokainen
heistä on tyhjä paikka tässä pöydässä jossa
syön yksin mutta he ovat aina tässä.
pöydän kattamisen aikana meitä on aina viisi
niin kauan kuin yksikään meistä on elossa, meitä on
aina viisi.

Sumentunutta kuvaa Helsingistä on ollut viime aikoina tarjolla ihan IRL,
mutta tämä on Peixoton oma näkemys, joka saattaisi peräytyä vuoteen 2005, jolloin hän vieraili Mukkulan kansainvälisessä kirjailijakokouksessa kuriositeettina ja teemasta poiketen mm. pelaten jalkapalloa Rita Dahlin kanssa.

Omakohtaisesti lokkiruno puolestaan virittää mielen aurinkoisille, silmänkantamattomille praioille, suolantuoksuiseen  ja auvoiseen olotilaan,
jossa kaikki oleellinen on yhtäaikaisesti läsnä ja jossa samanaikaisesti itse tuntee olevansa täydellisesti joka solullaan elossa, sekä tässä että hyvin kaukana...

Pöydän kattaminen virittää aatoksia siitä, kuinka kauan olemme elossa  tuonilmaisiin tai toisaalle siirtymisemme jälkeen? Niinkö kauan kun joku meidät muistaa, sydämessään kantaa? Parhaimmillaan - jos olemme jossain olennaisessa elämässämme onnistuneet - parin sukupolvenko verran...

Pidetäänpä mieli avoinna ja pöytä katettuna:

tiistai 21. marraskuuta 2017

Ian Rankin: "Pyhiä vai pahoja / Saints of the Shadow Bible" - ex Libris...


"Pyhiä vai pahoja", Ian Rankin, Blue Moon, 2017, 380 s., suomentanut
 Ulla Ekman-Salokangas.

Ian Rankin (s.1960) on kotoisin Skotlannin Fifestä   ja asuu Forth-vuonon toisella puolella Edinburghissa, joka on myös hänen John Rebus -sarjansa näyttämö. Kolmentoista komisario Rebus -romaanin lisäksi Rankin on julkaissut kahdeksan muuta kirjaa, niistä kolme nimellä Jack Harvey. Ian Rankin on nykyään yksi Britannian luetuimmista ja arvostetuimmista rikoskirjailijoista.
Nyt jo kahdenkymmenenkahden romaanin mittainen Rebus-sarja muodostaa tummansävyisen panoraaman Edingburghin ja koko Skotlannin kehityksestä uudelle vuosituhannelle. Pyhiä vai pahoja on sarjan kahdeksastoista suomennos. (Kustantaja ja lievelehti)


"Kylmenneiden tapausten yksikkö on lakkautettu, mutta John Rebus on otettu töihin entiselle työpaikalleen - alemmalle vakanssille ja koeajaksi - pitkäaikaisen aisaparinsa komisario Siobhan Clarken alaisuuteen. Skotlannissa eletään itsenäisyyttä koskevan kansanäänestyksen aattoa, ja molemmat leirit keräävät irtopisteitä. Esiin nousee tapaus Rebusin untuvikkoajoilta hänen ensimmäisellä rikososastollaan, jota johti yksi toisen leirin nykyisistä keulahahmoista. Saastuttivatko hän ja hänen lähimmät alaisensa tahallaan selvän murhan todisteet? Tapausta selvittää Rebusin vanha kiusanhenki, sisäisen tutkinnan komisario Malcolm Fox, jonka työpariksi Rebus yllättäen ajautuu.
Tutkinnan edetessä Rebus joutuu tasapainoilemaan lojaaliuden ja totuuden ja oikeuden välillä. Olivatko hänen taannoiset työtoverinsa pyhiä vai pahoja?" (Takakansi)

Edellisen kerran Rebusin kanssa oltiin Toisen miehen haudassa, mutta sieltä ylöskömpiminen onnistui mallikkaasti, joten on aika miettiä syntyjä syviä eli pyhiä vai pahoja, Varjoraamatun pyhiksi itseään kutsuvia viranhaltijoita. Hauska tavata jälleen Rebus; Sinä särmikäs ja kulmikas, tuttu ja turvallinen olematta piiruakaan puiseva tai tunkkainen, omia polkujasi Camel boots-miehen tapaan mennä vinttuuttava sinnikäs vihikoiramainen, vanhan kunnon ajan rikosylikonstaapeli siitä sitkeimmästä ja peräänantamattomimmasta päästä.

- Hän, Esson ei ollut tuntenut John Rebusia kovin pitkään mutta tiesi hänen olevan hyvä tässä, kuin vainun saanut verikoira joka oli sitten jätetty tekemään sitä missä se oli parhaimmillaan. Kaavakkeiden täyttäminen, pöytäkirjat ja budjettikokoukset eivät olleet Rebusin juttu - eivät olleet koskaan olleet,
eikä niistä koskaan tulisi. Hänen internetin tuntemuksensa oli alkeellinen ja ihmissuhdetaidot surkuteltavat. Mutta hän valehtelisi Pagelle Rebusin puolesta ja ottaisi vastaan haukut, jos jäisi kiinni. Koska Rebus oli sitä poliisirotua, jota ei enää oletettu olevan olemassakaan, harvinaista ja uhanalaista rotua. 
Ja Esson jäisi kaipaamaan hänenlaisiaan kun he lopulta katoaisivat maailmasta - kuten väistämättä kävisi.

- Kaikki varoittivat minua, Pagea : Rebus on riskitekijä: ylittää tai alittaa kaikki normit ja rajoitukset; häneen ei voi luottaa; hän on ohittanut viimeisen myyntipäivän. kaikki sanoivat samaa ja paljon pahempaakin. Kysypä itseltäsi tätä: kuinka monelta poliisiasemalta olisit saanut mahdollisuuden? Etkä vain toista mahdollisuutta, vaan kuudennen, seitsemännen tai kahdeksannen? Tein sen koska sisimmässäni uskoin, että sinä olit hyvä poliisi - sellainen vanhan ajan kunnon poliisi, joista olin kuullut mutta joita en koskaan todella tuntunut kohtaavan...

Tästä Rankinin luomasta hepusta ja hänen mutkat suorikisi oikovasta ja paragraafit nurkkaan puhaltavasta tyypistähän tämä tyttö tykkää, - ja kovasti!  Kirjailija on luonut Rebusista tukuisan, lukuisia jatko-osia kestävän persoonan. Siobhanin, joka tällä kertaa on rikoskomisariona esimiesasemassa - seikka, joka arvon sankariamme hivenen hiertää ja kirputtaa - lisäksi myös muissa henkilöhahmoissa  kuten piikkinä Rebusin lihassa olevalla Foxissa on riittävästi pontta ja ytyä.

Kukin tarina on juoneltaan itsenäinen, joten lukemisjärjestykselläkään ei niin piiruntarkkaa merkitystä. Kerrassaan mainio sarja, jonka tämänkertaista juonta ei ole syytä enemmälti avata, vaan jättää lukunautinto jokaisen omaan koriin poimittavaksi sadoksi. Musiikki on Rebusille tärkeää elämän eliksiiriä, joten kas tässä: The Saints of the shadow bible following me From bar into eternity...
Jackie Leven, "One man, One Guitar.

Pyhiä vai pahoja vaiko hitusen molempia meissä itsekussakin? Joka tapauksessa John Rebus & Siobhan Clarke & Kumpp.:

Iloisiin tapaamisiin:

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Hujan hajan & Mullin mallin...


ovat olleet sekä elämä että huusholli vimoisen reilun kuukauden ajan. Kaatolupien  riittävästä määrästä sekä Sempan, tuon mäykkyjunnun ja
peura-ajurin koulutustarpeesta johtuen on jahtipäiviä kertynyt ennätysmäärä. Kanssakulkija on aarteineen  ja rensseleineen mennyt tullakseen ja tullut mennäkseen.  Muutamina kotipäivinä on pesumasiina hurrannut täyskierroksilla ja pyykkitupa ollut ahkerassa käytössä. Vakiruokakauppamme levittänee kohta punaisen maton ja torvisoittokunta päräyttää fanfaarin saapuessamme. Perusväriltään punaisen pirssimme oletusväriä on etsitty taannehtivasti ruskeanharmaan mönjäkerroksen alta. Ja  onhan se ollut turvallista vaikkakaan ei lainsäädännöllisesti suotavaa eikä suorastaan suositeltavaa, jotta ruokapöydällä rojottaa kuivumassa kivääri...



Mutta jahti on sujunut hyvin johdetusti ja organisoidusti sekä tyylipuhtaasti kaatoineen. Sempulta (7.5 kk) on kaadettu yksi peura  plus ajaminen komealla haukulla sujuu erinomaisen sinnikkääseen malliin; tämä hyvä. Nykytekniikasta on tässäkin harrastuksessa paljon iloa ja hyötyä: koirilla on tutkapannat, kaikki metsästäjät tietävät koko ajan toistensa sijainnit ja näkevät palikoista kartalta, missä ajo kulkee. Oli varsin hullunoloista taannoisen luistelunaytöksen tauolla, kun Kuopuksen palikka alkoi  suureksi hämäännyksekseni haukkua ja hän esitteli kartalta, kuinka ajo etenee. Oma whatsapp-ryhmäkin peuraporukalla toimii vilkkaasti; ei siis mitään pelkkiä huru-ukkoja,  vaan seurueen jatkuvuuskin on nuorilla jäsenillä mainiosti turvattu.  Kuriositeettina mainittakoon, että  yksi ainoa sateeton päivä on hellinyt näitä punanuttuja. Muutama eläin on vielä ylhäällä, joten jahti jatkuu päiväsellaisena kotoa käsin operoiden; huh-huh & hellurei & hellät tunteet...

Karhu vai kivi?

Omasta ajasta olen toki edelleen nauttinut suuresti. Vallinneet kelit eivät kuitenkaan valitettavasti ole suuremmin suosineet tähän ajankohtaan normisti kuuluvaa  jokapäiväistä lenkkeilyä, joten omat kertyneet kilometrit ovat puolestaan jääneet ennätysvähäisiksi, mutta kuitenkin. Lukuilmoissa sen sijaan on riittänyt, ei valittamista.

Edellissyksynä passipaikalle unohtunut, sammaloitunut:



Pakkasarkku alkaa natista liitoksissaan ja hipoa rajojaan, silti iloiseksi(?) yllätyksekseni Kanssakulkija kuin ohimennen suupielestään lohkaista livautti ostaneensa villisian, SIAN!!  Tähän rävähti minulta pari riviä painokelvotonta tekstiä ennen kuin  metsienmies sai suunvuoroltaan täsmennetyksi, jotta siis Kuopuksen kanssa puoliksi suoraan kasvattajalta joulukuun alkuun. Ja ei, EI : tämä sika kuulemma tule olkapäällä kannettuna röhnöttäen puolikas hammasrivi ironisesti irvistäen tämähtämään tiskipöydällemme kuten kerran pääsi pihapiirin koko lapsilauman suureksi iloksi ja ihmetykseksi tapahtumaan vaan joko kasvattaja tai arvoisa jahtiparimme hoitaa sen siisteihin, hygieenisiin ja somiin suorastaan sieviin pikku paketteihin hirvilahtivajallaan, kuten on laita hirvenlihankin. Ja joulukin tiettävästi tulla jolkottaa...

Telkkien mahtimuuttolautta:



Tämä jokasyksyinen ruljanssi ja revohka huipentuu tulevan viikon tiiviiseen pinkomiseen erilaisista tapahtumista ja terveydenhoidollisista käynneistä useampien siviilitapaamisten kautta sunnuntaisiin Pikku-Iten, meidän metsäeskarilaisemme oletettavsti hilpeänvilleihin 6-vuotissynttäreihin; bueno:)
Tämän jälkeen toivottavasti elämä palailee uomiinsa, normaaliksi, mitä sillä nyt sitten tarkoitetaankaan...

Ex-luuskaleskenä uumoilee:

perjantai 17. marraskuuta 2017

Martin Walser: "Muuan loppuaan odottava mies / Ein sterbender Mann" - ex Libris...


"Muuan loppuaan odottava mies", Martin Walser, LURRA-Editions, 2017, 332 s., suomentanut Olli Sarrivaara.

"Martin Walser (s. 1927) lukeutuu saksankielisen modernin kaunokirjallisuuden ehdottomaan aateliin. Suomalaiset lukijat ovat voineet tutustua hänen taidokkaaseen kieleensä ja psykologiaansa mm. Johann Wolfgang von Goethen elämään liittyvässä, ”toista rakkautta” eli vanhan miehen hullaantumista nuoreen naiseen käsittelevässä romaanissa Muuan rakastava mies. Aiemmin Walserilta on julkaistu suomeksi novellikokoelma Vaarallista oleskelua  ja nykyihmisen identiteettikriisejä ja vieraantumista käsittelevät romaanit Pakeneva hevonen, Rakkauden tuolla puolen  ja Tyrsky." (Lievelehti)

"Muuan loppuaan odottava mies on saksalaisen nykykirjallisuuden kärkinimen Martin Walserin huima oodi ihmisen ikääntymiselle ja viimeisille rakkauksille.
72-vuotias yritysjohtaja Theo joutuu karkean petoksen uhriksi. Hän haluaa pois maailmasta, jossa sellainen on mahdollista, mutta hän rakastuu räjähdysmäisesti. Rakastuminen johtaa kierteeseen Theon puolison ja salaperäisen naisen välillä. Moraali ja sovinnaiset käytöstavat kadottavat merkityksensä. Martin Walser on luonut kuolemankaipuun täyteisen rakkausromaanin, jossa ikääntyminen ja nuoruus esittävät uusia rooleja. Elämä ei ole ohitse ennen kuin se on ohitse." (Takakansi)

Aihe on erikoinen, sillä harvoinpa näinä ageismin auvoisina/ankeina aikoina päähahmona on aikuinen ihminen kuten tässä Theo  Schadt 72-v ja  harvemmin
- niin yleisesti kuvitellaan - joskin entistä useammin tuonikäinen seikkailee internet-foorumiin ihmeellisessä maailmassa. Pisteet ropisevat jo yksin tuosta, mutta kaiken muun hyvän lisäksi Walserin tekstijälki siksakkaa tiuhaan kuin Mummin  jalalla poljettava siksak Singer aikanaan: tehokkaasti, kieputtavasti ja monisyisesti lukijaansa sekä hemmotellen että haastaen, kiertäen hänet kerronnan edessä vaivattoman suloisesti  pikkurillinsä ympärille henkiselle  kippuralla.

Merkille pantavaa on, että Theo on  kova poika kirjoittelemaan kirjeitä
sekä lähettämättä jääviä että lähetettäviä, -itselleenkin - ja  turvautuu myös sähköpostiin nopeuttaakseen aatostenvaihtoa.  Meillä on myös Theo,
joka pitää itseään gravitaatioasiantuntijana ja ihailee Mössbauerin ilmiötä. Pompeiuksesta hän tuumailee: Samapa tuo, Pompeius tai ei, mutta yhdensortin roomalainen konsuli kuitenkin oli. Siihen riitti se historiallinen seikka, että jälkimaailma tunsi nuo lempeää myötätuntoa ilmaisevat kasvot. 
Hyväksyvä asenne tuntui olevan tuon ihmisen hyve. Ei siis mikään alituiseen tuimana nykivä suu, vaan koskaan täysin yhteen painumattomat huulet, jotka väristen odottivat seuraavaa mahdollisuutta ilmaista taas ymmärrystä.

Arvoisa herra Kirjailija:  - Enemmän kuin kaunis ei ole mikään. Niin te kuulemma olette sanonut tai kirjoittanut tai sanonut ja kirjoittanut. Se on julmin koskaan lukemani lause. En tiedä kuka te oikeastaan olette, en ole lukenut teiltä mitään, mutta koska teitä kerran siteerataan, niin en kai voi välttyä oletukselta, että te olette joku. Siis joku, jota myös kuunnellaan...

-  Kun hänelle oli esitetty toive tämän juhlapuheen pitämisestä ja kun hän sitten oli raottanut tietämättömyytensä verhoa Krollin suhteen, hän tunsi tarvetta ottaa yhteyttä tuohon luotaantyötyvyydellä puoleensavetävään runoilijaan. 
Ei siis muuta kuin kirjoittamaan hänelle. Ja Krollin vastaus: Arvon herra professori, alkää ymmärtäkö minua, olkaa niin hyvä. Tuollaisen vastauksen joutuu lukemaan useampaan kertaan. 

Suurin toivein allekirjoittaen Theo laatii myös erilaisia raportteja hallitukselle ja erässä niistä kertoo Müncheniin 40-vuotta sitten tultuaan ihmetelleensä kuinka ihmiset lukivat julkisissa liikennevälineissä ja kuinka epäkorrektilta se hänestä tuntui ja edelleen tuntuu:  - Miksi ihmiset eivät osaa nauttia toisistaan? Jokainen kanssamatkustaja on kohtalo, tarina, jokaisella on kasvot, joihin on kirjoitettu, mitä tuolle ihmiselle on tapahtunut. Ja paljon on tapahtunut, sen näkee kaikilta kasvoilta. Ihmisen kasvot ovat elämän maisemia....

Vahva teos paitsi Theon/Franz von M:n  tarinasta, itse kirjoittamisesta ja tulkinnoista. Walser esittää väittämiään vain oitis kyseenalaistaaksen ne jättäen tyhjää tilaa lukijan oman päättelykyvyn ja harkinnan varaan.
Teos on erittäin kiintoisalukuinen ja verbaliikaltaan laadukas, ehdottomasti hitaasti ajatuksella nautittava herkku kuorrutuksenaan  Olli Sarrivaaran huima käännös.  Parasta ja laadukkainta eteen tullutta  pitkään aikaan!
Vapaasti mukaillen: elämä ja lukeminen eivät ole ohitse ennen kuin ne ovat ohitse:)

Lopuksi Sina Baldaufin, - joka käy milonga-tapahtumissa ja vannoo tandan nimiin -, tapaan ja  Osvald Fresedon Vida Queridan tahtiin  todeten :
Tango on kaunein korvike sille, mitä ei ole olemassa... 

Walserin kanssa henkistä kuurupiiloa mielikseen leikki:

tiistai 14. marraskuuta 2017

Alejandro Zambra: "Kotiinpaluun tapoja / Formas de Volver a Casa" - ex Libris...


"Kotiinpaluun tapoja", Alejandro Zambra, Fabriikki Kustannus, 2017, 155 s., suomentanut Laura Vesanto.

"Alejandro Zambra (s. 1975)  on chileläinen runoilija, kirjailija ja kirjallisuuskriitikko, jonka esikoisromaanista Bonsái (2006) on sanottu, että se aloitti uuden aikakauden chileläisessä kirjallisuudessa. Romaanista on tehty myös samanniminen elokuva. Zambran teoksia on käännetty yli kymmenelle kielelle, 
ja nyt suomeksi ilmestyvän teoksen lisäksi erityisesti romaani
La vida privada de los árboles (2007) ja novellikokoelma Mis documentos (2013) ovat menestyneet maailmalla." (Lievelehti)




"Vuoden  1985 maanjäristyksessä  kokonainen chileläissukupolvi oppii,
että maa jalkojen alla voi pettää hetkenä minä hyvänsä. Pinochetin diktatuurin aikana lapset seuraavat vierestä, kuinka heidän vanhempansa muuttuvat joko uhreiksi tai syyllisiksi. Kun ikuisista sivuhenkilöistä vihdoin tulee oman tarinansa sankareita, he joutuvat päättämään, millainen heidän tarinansa on ja millaisen roolin he suostuvat vanhemmilleen antamaan." (Takakansi)

Entuudestaan tuikituntematon kirjailija ja kaukaa Chilestä, - innostavaa ja uteliaisuutta herättävää! Teos on nelilukuinen: Sivuhenkilöitä, 
Vanhempien kirjallisuus, Lasten kirjallisuus ja Kaikki hyvin.
Mielenkiintoisia teemoja siis luvassa.

- Kerran minä eksyin. Olin kuuden tai seitsemän ikäinen. Olin ajatuksissani enkä yhtäkkiä enää nähnytkään vanhempiani. Säikähdin, mutta lähdin heti oikeaan suuntaan ja olin kotona ennen heitä. Vanhempani etsivät minua epätoivoisesti, mutta sinä iltapäivänä minä kuvittelin, että he olivat eksyneet. Että minä osasin palata kotiin, he eivät. Valitsit toisen tien, äiti sanoi silmät yhä itkeneinä. 
Tehän sen toisen tien valitsitte, minä ajattelin, mutta en sanonut mitään. 

Zambra on luonut iloksemme pienimuotoisen ja runsassävyisen kertomuksen siitä, kuinka me ihmiset etenkin kriisien ja mullistusten keskellä ikäpolvina luomme tyhjiä aukkoja, tallennamme mielikuviamme ja yritämme niitä sitten myöhemmin toisten kertomuksiin tukeutumalla selektiivisesti täydentää, paikata ja tarpeen mukaan mieleiseksemme muokata ja muutella. Sittemmin opimme, että  sekä koteja että kotiinpaluun tapoja on moninaisia, tulkinta on kuitenkin aina meidän, omamme ja henkilökohtainen.

- Homman nimi, M, ajattelen nyt, vähän päissäni, hoomma on se, että minä odotan ääntä. Ääntä joka ei ole oma ääneni. Odotan vanhaa, vakaata romaanin ääntä. Tai sitten minä vain haluan olla kirjassa. Haluan mieluummin kirjoittaa kuin olla kirjoittanut. Haluan pysyä, asuttaa sitä aikaa, elää mukana niissä vuosissa, jahdata rauhassa saavuttamattomia kuvia ja kerrata niitä pikkutarkasti. Nähdä ne väärin, mutta nähdä. Jäädä sinne, katselemaan...

- "Mieleen painuvat yleensä pienet, satunnaiset katkelmat, joilla ei ole alkua eikä loppua." Lause jäi pyörimään mieleeni enkä saanut nukuttua. Totta se on.
Emme muista kuvia, vaan niiden kohinan. Ja joskus siistimme kirjoittaessamme kaiken, niin kuin sillä tavalla voisimme edetä johonkin suuntaan.
Mutta kohinaahan meidän pitäisi kuvailla, muistiin tulleita tahroja. 
Sitä sattumanvaraista valikoimaa, ei muuta. Siksi me lopulta valehtelemme niin paljon. Siksi jokainen kirja on aina jonkun toisen, järkälemäisen ja omalaatuisen kirjan kääntöpuoli. Käsittämättömän ja aidon kirjan, jonka me käännämme, 
jonka me petämme, koska olemme tottuneet keskinkertaiseen proosaan... 

"Kotiinpaluun tapoja" on maltillinen, tyylipuhdas ja  vivahteikas tarina, kudelma, joka ikäänkuin hentoisen yöperhosen lailla levottomasti lepattelee pimeydessä loistavan lampun ympärillä, yhä lähemmäs ja lähemmäs kohti valoa, keskiötä  ja totuutta tarkkaan kuitenkin varoen polttamasta siipiään. Varsin kiinnostava ja edukseen poikkeava teos!

Hyväksi lopuksi, por favor: musiikkina, jonka tahtiin sopii myös tanssahdella,  lukemista siivittää kirjailijan mainitsema Los Angeles Negrosin "El tren de hacia olvido".

Kotiin on palattu myös blogissa:  Kirjojen kauneudesta / Syksyn lehti:)

Palailemisiin:

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Ingar Johnsrud: "Metsästäjä / Kalypso" - ex Libris...


"Metsästäjä", Ingar Johnsrud, Like Kustannus Oy, 2017, 424 s., suomentanut
Arja Kantele.

"Ingar Johnsrud (s. 1974) on norjalainen kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa Wieniläisveljeskunta avasi uuden dekkarisarjan ja nousi välittömästi huimaan kansainväliseen suosioon; sen käännösoikeudet on myyty yli 20 maahan." (Lievelehti)


"Oslon poliisi on ymmällään. Juuri löytynyt ruumis näyttää kuuluvan miehelle, joka on julistettu kuolleeksi jo kaksikymmentä vuotta aiemmin. Samaan aikaan nuori poika menehtyy virustautiin, joka on kadonnut maapallolta vuosikymmeniä sitten. Liittyvätkö tapaukset toisiinsa. Pian paljastuu, että vyyhdin ytimessä on norjalainen erikoismerijääkäreiden joukko, joka teki 1990-luvulla karmivan löydön venäläisestä laboratoriosta. Ylikomisario Fredrik Beier ja rikostutkija Kafa Iqbal ymmärtävät jahtaavansa murhaajaa, jolla on mielessään mittava kosto ja käsissään hirvittävän vaarallinen ase." (Takakansi)

Jos tykästyit Johnsrudin wieniläispoppooseen (2016)  ja hänen kärpänketterään kirjoitustyyliinsä, niin tämä napakka- ja lyhytlukuinen uusimmainenkin saattaisi hyvinkin osoittautua lukemisen väärtiksi. Kuriositeettina mainittakoon, että teoksessa kohtaamme myös ruotsalaisen  Staffan Häyhän mukanaan tarkkusase PSG 90, liekö jotain "sukua" meidän kuuluisalle Simo Häyhällemme....
Osansa juonenkulussa on myös säihkyvällä medaljongilla,  Le Coeur de Canardilla, Ankansydämellä.

Miljööstä: - Matka keskustasta oli hujahtanut nopeasti, auto ei ollut ehtinyt kunnolla lämmetä, kun näkymää jo alkoivat hallita pikkukadut omakotitaloineen. 
Täällä asui muutamia maan isoimmista porhoista, jotka pitivät elämänsä autuutta näytteillä asuinkiinteistöjensä muodossa. Käkikellotaloja oli pystytetty ritirinnan funkisrakennusten kanssa. Steroideilla pullistettua Sørlandin idylliä, vanhan rahan patologian tutkielmaa, käsistä karanneita öljymiljoonia.
Pastellinsävyistä väkeä, luisevia koiria ja ylisuuria pelejä. Kyynikoita ja onnenmyyriä...

Erikoismerijääkärin elämään kuului yhtä ja toista, mitä voi tippaakaan liioittelematta sanoa pirulliseksi. Ihan pahimpia rasteja oli tämä, kun kiemurreltiin tönkköön kuivapukuun, puettiin painovyö, venyteltiin maski naamalle ja kiristettiin hengitysregulaattori paikalleen, kiinnitettiin pikasoljilla MP-5-konepistooli ja ahtauduttiin kahden miehen nostamana kapeaan - halkaisijaltaan viisisataakolmekymmentäkolmesenttiseen teräslieriöön.


                                                              ©Jarli&Jordan

Johnsrudin kerronta on vauhdikasta ja käännerikasta sekä runsailla elementeillä maustettua. Hän tuntuu herkuttelevan kuljettaessaan juonta hiuksenhienosti murtumisriskin ottaen, mutta kieputtaa kuin kieputtaakin dekkarinsa kuin lukijaansa epäröinnin kustannuksella leikkimielisesti irvaillen  siististi kansien väliin. Henkilökuvauksissa on rittävästi särmää ja syvyyttä.
Beierin ja Iqbalin yhteistyö kehittyy vaihtelevalla menestyksellä ja henkilökemiaa on kuvattu luonteikkaasti. Wieniläisveljeskunnan aiheuttamasta lievästä skeptisyydestä huolimatta tuottaa silkkaa mielihyvää nyt todeta, että tässähän olemme saaneet varteenotettavan norjalaisdekkaristin, jonka jatkotuotantoa sopii sillä silmällä seurata!

Kafan sanoin: Missä koti, siellä sielu... Tuo on niin totta myös vice versa.

Esikoinen & Kumpp. & Keijutyttö  ovat hövelisti luvanneet vetää tänään pöydän pitkäksi lounaan merkeissä, matkalta poimimme kyytiin Tähtisilmän.
Toivottavasti Amigo - toivottavasti kera Tyttöystävän - cruzeilee paikalle ominensa; paljon toivoa ja toivotuksia, halauksia, hauskaa yhdessäoloa, hälinää ja iloista naurua siis luvassa:)

Isosti onnea kaikille isille ja isoisille niin tuonpuoleisessa kuin olevaisessakin sekä tuleville ja muutoin vain isänmielisille tasapuolisesti: pitäkää hyvää huolta itsestänne ja olkaa - ei vain paikalla - vaan läsnä lastenne ja läheistenne elämässä!

T:

perjantai 10. marraskuuta 2017

Alejo Carpentier: "Valtakunta tästä maailmasta / El reino de este mundo" - ex libris...


"Valtakunta tästä maailmasta", Alejo Carpentier, Aviador, 2017,  (alkuteos ilmestyi 1949), 161 s., suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä.

"Alejo Carpentier (s. 1904 Lausanne - 1980 Pariisi)  on kuubalainen diplomaatti, kirjailija ja musikologi. Ranskalaisen isän ja venäläisen äidin lapsena syntynyt Carpentier vietti lapsuutensa Kuubassa, mutta oleskeli pitkään Ranskassa, Haitissa ja Venezuelassa, kunnes palasi vallankumouksen jälkeen 1959 pysyvästi Kuubaan. Hän on maagisena realismina tunnetun suuntauksen varhainen edeltäjä, vaikka sanoo kirjojensa lähinnä heijastavan "Latinalaisen Amerikan taianomaista todellisuutta", sillä hän kuvaa aina maanosansa historiallisia todellisia, joskin uskomattomilta tuntuvia vaiheita. Hän viittaa jokaisessa teoksessaan laajalti klassisen kulttuurin ilmiöihin, varsinkin rakennustaiteeseen ja musiikkiin." (Lievelehti)



"Teos sijoittuu maailman ensimmäisen mustan tasavallan Haitin historiaan.
Kirja on todellisuuspohjainen tulkinta paljon kärsineen saaren varhaisista vaiheista, sen mustan kuninkaan Henri Christophen noususta ja tuhosta." (Takakansi)

Teos on neliosainen sisältäen tekijän esipuheen ja runsaiden sitaattien tuikitarpeelliset käännökset. Luvut on eloisasti nimetty kuten esim. Vahapäät, Mitä käteen osuikaan, De Profundis, Metamorfoosit, Kotirouvien kutsu,
Koirien laiva, Pyhä Myllerrys, Sans-Souci, Elävältä seinään muurattu, Ultima Ratio Regum, Maanmittarit, ja Agnus Dei.

Ja mikä runsauden sarvi tämä elämää ja tapahtumia pursuava värikäs, riemukas, traaginen ja voodoota, mustaa magiaa, kapinan melskeitä ja musiikin rytmejä sekä eksoottisia värejä ja tuoksuja  sisälleen kätkevä teos onkaan!!
Varsinainen ilopilleri ja henkinen vitamiinipommi sekä sateentuhrun, paksupilvisen taivaan ja alavireisyyden karkottaja parasta A-luokkaa.
Tapahtumia pääsemme seuraamaan Ti Noëlin, Monsieur Lenormand de Mézyn orjan viereltä ja kertojanäänen kautta.

Ti Noël:   - Kahdeksastakymmenestä oriista, jotka laivan kapteeni oli yhdessä normandialaisen hevosenkasvattajan kanssa onnistunut kuljettamaan hyväkuntoisina perille, Ti Noël oli valinnut epäröimättä siitosoriin jolla oli valkeat sukat ja pyöreät lautaset; se sopi erinomaisesti astuttamaan maatilan tammat, jotka olivat alkaneet synnyttää yhä pienikokosempia varsoja. 
Monsieur Lenormand de Mèzy tiesi, kuinka hyvin hänen orjansa tunsi hevoset, eikä siis kyseenalaistanut valintaa, vaan maksoi vaaditun hinnan kilisevinä
louis d'orin kolikkoina. Ti Noël nykäisi riimuna käyttämäänsä köyttä ja nautti täysin siemauksin ratsastamisesta rotevalla papurikolla. Hän tunsi reisissään hevosen liukkaan hien, joka muuttui pian tuuhealla karvoituksella näkyväksi happameksi vaahdoksi. Seuraten isäntäänsä, joka ratsasti hoikkajalkaisella raudikolla, Ti Noël matkasi halki merimieskortteleiden, näki suolaliemeltä tuoksuvia makasiineja, sadeveden pingoittamia pressukatoksia ja kasoittain kivikovia laivakorppuja, kunnes tuli pääkadulle, joka kylpi aamuhetkinä kaikissa sateenkaaren väreissä kirjaviin ruutuhuiveihin kietoutuneiden mustien sisäkköjen palatessa toriostoksilta...                                                                                      
                                         
Ennakkoasenteeton ja huima  hyppy  tähän mukaansatempaavaan ja mielikuvitusta kutkuttavaan historialliseen seikkailuun todella kannatti.
Kirjailijalla on vankka draaman ja komiikankin taju, rikas sanapaletti ja taito loihtia silmien eteen sekä vahvoja ja vauhdikkaita tapahtumavyöryjä että myös hiljaisen mietiskelyn suvantopaikkoja, aistillisia arvoja unohtamatta.  Jyrki Lappi-Seppälän suomennos vastaa täysin Carpentierin vaativasti polveilevan tekstin huutoon.
Suurkiitokset kirjailijalle tuonilmaisiin, Aviador-kustantamolle ja suomentajalle:
ilo on kokonaan lukijan puolella!

Ti Noëlin maanpäällinen aika oli ohi. Hän tajusi nyt, ettei ihminen koskaan tiedä, ketä varten hän lopultakin kärsii ja toivoo. Ihminen kärsii ja toivoo ja ponnistelee muita varten, ihmisiä joita hän ei koskaan tule tuntemaan ja jotka vuorostaan kärsivät ja toivovat ja ponnistelevat jälkeensä tulevia varten, jotka eivät hekään tule onnellisiksi; sillä ihminen havittelee aina onnea yli hänelle määrätyn osan. Mutta ihmisen suuruus piilee juuri siinä, että hän pyrkii parantamaan sitä mikä on, asettamaan itselleen tehtäviä....  -  Siksi ihminen - joka on huolten ja tehtävien uuvuttamanakin kaunis ja pystyy myös kurjuuden keskellä rakastamaan - kykenee saavuttamaan suuruuden ja kasvamaan täyteen mittaansa vain Valtakunnassa, joka on tästä maailmasta... 

Kuinka matka Carpentierin valtakunnassa taittui Eniten minua kiinnostaa tien Suketukselta selviää klikkaamalla:)

Kasvuharjoituksia jatkaen:


keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Scott Turow: "Todistaja / Testimony" - ex Libris...


"Todistaja", Scott Turow, Art House, 2017, 528 s., suomentanut Kaisa Ranta.

Scott Turow (s. 1949)  on maailmanlaajuisesti menestynyt jännityskirjailija ja asianajaja. Hänen teoksiaan on käännetty yli 40 kielelle ja myyty yli 30 miljoonaa kappaletta, ja ne ovat New York Timesin bestsellerlistan kärkeä. " (Kustantaja)
"Turow on kirjailijanuransa rinnalla harjoittanut asianajajan ammattia ja on näillä ansioilla valittu kotiseutunsa liittovaltiotuomareiden nimityslautakuntaan vuosiksi 1997–1998. Hän on osakkaana toimistossa Sonnenschein, Nath & Rosenthal, jossa on viime aikoina hoitanut pro bono -asioita, eli ilmaiseksi ajettavia juttuja. Hän on muun muassa avustanut kuolemaantuomittua, joka vapautui uuden oikeudenkäynnin jälkeen kun hänet havaittiin syyttömäksi tekoon, josta hänet oli tuomittu. Lakimiesuransa alussa Turow toimi myös syyttäjänä merkittävissä korruptio-oikeudenkäynneissä," (Wikipedia)


"Sotkuisen sodan jälkimainingit. Neljäsataa kadonnutta pakolaista.
Yksi ainoa silminnäkijä. Viisikymppinen amerikkalaisjuristi Bill Ten Boom saa odottamattoman työtarjouksen Haagiin, Bosnian sodan jälkeisessä kaaoksessa pakoilaisleirillinen romaneja on kadonnut kuin taivaan tuuliin, ja yllättäen esiin on astunut todistaja, joka väittää nähneensä joukkomurhan. Tutkimuksen kuljettavat Ten Boomin Haagin kaduilta Balkanin korruptoituneisiin kyliin ja lain rajoja kiertäviin kokouksiin Washington DC:hin. Kaikilla tuntuu olevan salattavaa.
Voiko todistajan kertomukseen luottaa? Mitä tekemistä Yhdysvaltain Nato-joukoilla on asian kanssa? (Takakansi)

Jos edellinen, Identtiset, 2014 oli tuhtia tavaraa, niin sitä on totta vie tämäkin Todistaja: ajankohtaista asiallisesti, pakolaisuudesta ja humanitäärisestä avusta, haastavista suurista teemoista. Luvassa ei kuitenkaan ole ainoastaan puisevaa lakimiesjargonia, jonka alan ammattilaisena Turow vaivatta hanskaisi, vaan hän onnistuu ominaiseen tyyliinsä luomaan henkilöhahmoistaan, näiden kuin taikasauvan heilautuksella ilmaan haihtuneiden barubralaisten eli pakolaisleirillä asuneiden romanien arvoituksen ratkaisun tuimassa tiimellyksessä, monisyisiä personaallisuuksia intohimoine päivineen aina kohtalokkaita mystisiä naisia myöten.

Bill Ten Boom:  - Viidenkymmenen vuoden iässä olin päättänyt aloittaa uuden elämän. Suunnitelma oli kaikkea muuta kuin tietoinen, mutta seuraavan neljän vuoden aikana jätin kotini, avioliittoni, työni ja lopulta kotimaani. 
Käytännössä katsoen koko lähipiirini suhtautui ratkaisuihini hätääntyneesti tai huvittuneesta. Siskoni luuli, että surin yhä vanhempiamme, jotka olivat kuolleet perätysten lyhyen ajan sisällä. Juristikollegani uskoivat, etten ollut koskaan tottunut elämään poissa valokeilasta. Ex-vaimoni kuittasi kaiken ylimitoitetuksi keski-iän kriisiksi. Ja poikani olivat vuoroin ällistyneitä, vuoroin raivoissaan siitä, että heidän eleetön isänsä oli muuttunut ailahtelevaiseksi kuin teini juuri kun he itse tunsivat astuneensa aikuisuuteen. En piitannut kenestäkään, sillä elämäni oli ajautunut suuremman totuuden karille. Kaiken menestykseni keskellä tajusin, etten tunnistanut menneisyydestäni hetkeäkään, jolloin olisin syvällä sisimmässäni tuntenut oloni kotoisaksi omassa elämässäni...  
Se että pakenin maasta Hollantiin ja kansainväliseen rikostuomioistuimeen ICC:hen, ei ollut mikään patenttiratkaisu, mutta se oli vertauskuvallinen ovi, 
joka oli auennut toisen sulkeutuessa.

Turowin piiruntarkkaa miljöön ja rakennusten verbaalista piirtelyä voi vain ihailla. Naiskuvaus on yllättävän herkullista ja psykologistakin silmää osoittavaa.
Teoksen kieliasu on hyvä.  Kirjailijan  kompakti ja selkeä sekä varmaotteisen vivahteikas tyyli pitää mielenkiinnon yllä kautta linjan. Enemmän kuin pelkkä dekkari; selväjärkinen ja konstailematon, mukavan ja pohdiskelevan lukujäljen jättävä teos:)

Ovia sulki ja avasi:

maanantai 6. marraskuuta 2017

Arturo Pérez-Reverte: "Vakooja / Falcó" - ex Libris...



"Vakooja", Arturo Pérez-Reverte, Like Kustannus Oy, 2017, 265 s., suomentanut Einari Aaltonen.

Arturo Pérez-Reverte  (s. 1951) on Espanjan rakastetuimpia nykykirjailijoita ja bestsellerlistojen vakionimi. Hänet nimitettiin vuonna 2003 Real Academia Españolan jäseneksi. Pérez-Reverten teoksia on julkaistu yli 50 maassa ja niiden pohjalta on tehty useita elokuvia. (Lievelehti)

"On vuosi 1936. Euroopassa kuohuu ja Espanjassa raivoaa sisällissota. Myllerryksen keskipisteessä operoi Espanjan tiedustelupalvelun agentti Falcó, häikäilemätön ja kylmähermoinen tappaja. Francon alaisuudessa toimiva Falcó saa äärimmäisen vaativan tehtävän, josta riippuu koko Espanjan tulevaisuus. Soluttauduttuaan rintamalinjojen taakse Falcó kohtaa uhkia, joihin ei edes hänen rautainen ammattitaitonsa ole häntä valmistanut." (Takakansi)

Vaikka Falcó perustuu tositapahtumiin juoni ja henkilöhahmot ovat kuvitteellisia. Tekijä on muuttanut eräitä historiallisia yksityiskohtia fiktion tarpeisiin.




Tuttavuus tämän mainion kirjailijan kanssa alkoi taipumalla Kohtalon tangoon  vuonna 2013. Jo tämän uutukaisen Humphrey Borgartmainen kansikuva virittää vaivatta salaperäiseen jännitystunnelmaan. Kirjailija tarjoaa meille ensinnäkin  Amiraalin antamia tehtäviä suorittavan, naissilmää omaavan Falcón,
jolla on SE katse.  Hän noudattaa tinkimättä  ja menestyksekkäästi  entisen opettajansa Nikon elämänohjetta, skorpionin periaatetta : Katso hitaasti, iske nopeasi ja häivy salamana. Hän on myös Lucifer-ryhmän eli kotoisammin Likaisten asioiden poppoon toimija.
Kuriositeettina: teoksessa on mainittu hauskoja muotiin liittyviä yksityiskohtia, kuten: Trilby-hattu ja Vionnet-asu.

Espanja on ollut viime aikoina tapetilla Katalonia-pähkinänsä vuoksi.  
Vakoojassa palataan historiassa taaksepäin maan aiempiin kuohuntavuosiin,  jonka pärkeissä lukijana - on pakko myöntää -  menivät osapuolet (falangistit, kommunistit, francolaiset, NKDV, kartistit, maurit, saksalaiset ja italialaiset) sekä hyvät ja pahat välillä suloisesti sekaisin iloisesti häränpyllyä heittäen, vaan:
de nada...
 -  Tällä (tukku seteleitä) kaikki järjestyy, saksalainen sanoi. - Vallankumouksellista kuohuntaa, tiukkoja vaatimuksia ja mullistavia tuulia piisaa, mutta heti kun kuuluu rahan kilinää, kaikki huutavat kuorossa: Minun! Kommunistit ja libertaanit ovat päässeet epäilyttävän nopeasti viheliäisen mammonan makuun....

 Falcó:  - Vaikka uni alkoi painaa ja hän oli rento, hänen kulmikkaat ja komeat, orastavan sängen tummentamat kasvonsa eivät menettäneet niille ominaista huvittunutta ja miellyttävää ilmettä, jossa oli häivähdys levottomuutta herättävää kovuutta ja julmuutta; aivan kuin hymyn omistaja olisi kokenut olevansa osa ympärillään levittäytyvää jatkuvaa ja tragikoomista, kaikenkattavaa vitsiä. 
-  Sellaiset sanat kuin isänmaa, rakkaus ja tulevaisuus eivät merkinneet mitään. Hän oli harjaantunut tarttumaan hetkeen. Liikkumaan sutena varjoissa.
Hän oli ahnas ja vaarallinen.

Huumoria, lähinnä hirteissellaistakaan ei ole unohdettu, sillä kun Falcólta tiedustellaan mitä hän teki ennen kansannousua, oliko kenties mukana jonkin puolueen tai liiton toiminnassa,  välitön vastaus kuuluu: "KHP:ssä" Jatkoselityksenä mainittakoon kyseessä olevan Kontemplatiivisen hydrauliikkapuolueen, jossa sankarimme tärkeänä, vastuullisena ja huippusalaisena  tehtävänä oli seurata, kuinka vesi virtasi siltojen ali...

Pérez-Revertin luontainen tapa kirjoittaa lyhytlauseista tekstiä ilman turhia kiemuroita ja koukeroita luontuu mainiosti vauhdikkaaseen juonenkulkuun ja pitää sen yskimättä liikkeellä.  Kerronta on miellyttävälukuista ja otteessaan pitävää. Ja niinhän tässä käy, että tämä Falcó, viliskantti luonnoltaan yltää sankaritekoihin loppurutistuksessa: neidon, tuon vähemmän viattoman pelastamisineen. Asustiko Falcón, kiihkoisassa, latinalaisessa  ytimessä sittenkin un caballero; mene ja tiedä...

- Kun paimenet pitävät neuvoa, lampaan päivät ovat luetut. Vanha espanjalainen sananlasku.

Siltojen ali ja suoraan taivaalta, mutta  kaikin tavoin kelvollista alkanutta viikkoa ja
tuiketta sydämen syvyyksiin ja pilkettä silmännurkkiin:


perjantai 3. marraskuuta 2017

"Granta 9: Tunnustus" - ex Libris...


"Granta 9: Tunnustus Uuden kirjallisuuden areena", Otava, 2017, 266 s., päätoimittaja Aleksi Pöyry.

"Tunnustukseen liittyvä tunteen, tiedon tai vakaumuksen tekeminen julkiseksi tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että tunnustaja luopuu vallastaan siihen, mitä tunnustaa. Kun subjektiivisesta kokemuksesta - rakkaus, syyllisyys, tarve salata jotakin - tehdään yhteistä, kuka tahansa tunnustuksen kuullut tai nähnyt tulkitsee sen omista lähtökohdistaan.
- Entä selittääkö sosiaalisen median aikakausi tunnustuksellisen lukutavan yleistymistä? Kaventaako paine oman elämän jakamiseen käsityksiä yksityisyyden rajoista, vai onko sosiaalinen media pikemminkin irrallinen saarekkeensa, jolla käyttäjät tekevät joko tietoisesti tai tiedostamattaan fiktioita omasta elämästään" (Pääkirjoitus, Aleksi Pöyry)


Kooste sisältää seuraavat kirjoitukset: Inka Nousiainen:  Rakas päiväkirja,
Javier Cercas: Agamemnonin totuus, Katja Kallio: Läpinäkyvä sydän, Iris Murdoch: Kirjeitä, Jukka Viikilä: Papin tunnustukset, Ivan Tšistjakov: Siperian laitamilla,
Milja Sarkola: Tämä on tunnustus mutta onko se minun?, Karl Ove Knausgård: Kohtalosta, Ka Bradley: Wendy, Antto Terras: Luokkakokous, Juliet Jaques: (nostalgia), Erkka Filander: Häikäistynyt. Bernard Quiriny: San Juliánin piispa ja Riku Korhonen: Puhu, viha.

Aiemmat ja postatut: Granta 1: RuokaGranta 2: Outo, Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat, Granta 4: Seksi, Granta 5: Venäjä,  Granta 6: Raha ja Granta 7: Koti. Granta 8: Eläin luettu vaan ei postattu.

No 9 pitää sisällään kiintoisaa Katja Kallion pohdintaa Elena Ferranten henkilöllisyyden paljastamisen merkityksestä, taattua Knausgårdia, Sarkolan ajatuksia tunnustuksellisesta kirjallisuudesta ja Riku Korhosen kipakahkoa pohdintaa kritiikin, kriitikoiden ja bloggareiden toimintatavoista ja -alueista sekä Jukka Viikilän irroittelua tulevasta piispan vierailun aiheuttamasta ahdistuksesta jne. Ajatuksia herättelevää tekstiä.

Inka Nousiaisen päiväkirja loi ytimekkyydessään ja näppäryydessän muinoisen  teleksin tapaan tiukasti  ja näppärästi nakuttaen,  paisi kontaktipintaa hilpeän lukukotvasen:

-  Pääsee toteuttamaan pitkäaikaisen unelmansa ja esittämään koulunäytelmässä puuta. (Minä kiveä; eipä tullut Thalian tytärtä ei, tuli kivienkeräilijä)

-  Hetki vielä, olkaa hyvä. Hetki vielä, olkaa hyvä. Hetki vielä, olkaa hyvä. 
Hetki vielä... (Ajanvaraus terkalle...)

- Jotenkin todella hermostuttava tuo Bafucin-mainos. (Tehokas torppaaja - kaamea maku)

- Yksi sydäntä lämmittävimmistä ohikulkijanäyistä on kyllä aina ja ikuisesti jarrut päälle iskenyt mäyräkoira. (Paitsi kun ulkoilutat itse, ei liiku jos ei ole liikkuakseen. Toisekseen tippakin vettä muutoin uimistakin harrastavan maastonakin selkämykselle: se on fullstop.)

Tämä tuorein tarjoaa edeltäjäänsä tukuisamman, yhtenäisemmän ja kiintoisamman setin tekstejä, näkemyksiä ja kannanottoja.  Eniten tykästyin Nousiaisen lisäksi Cercasin Agamemnoniin, Viikilän Papin tunnustuksiin ja Terraksen Luokkakokouksen väsähtäneeseen tunnelmaan.
Tämä näin lyhyesti,  eikä kuin kurpitsalla tahi ilman

Pyhäinpäivää & Halloweenia:

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Robert Seethaler: "Tupakkakauppias / Der Trafikant" - ex Libris...


"Tupakkakauppias", Robert Seethaler, Lurra Editions, 2017, 240 s., suomentanut Arja Rinnekangas.

Robert Seethaler  (s.1966, Wien)  on Berliinissä ja Wienissä asuva ja työskentelevä itävaltalainen kirjailija ja näyttelijä. Tupakkakauppias (Der Trafikant, 2012)  on hänen läpimurtoteoksensa.  Sen jälkeen  ilmestynyt Ein ganzes Leben -romaani oli samaten kritiikki- ja myyntimenestys niin saksankielisenä laitoksena kuin englanninkielisenä käännöksenä - ollen Man Booker -palkinnon lyhyellä listalla. (Lievelehti)

"Wien – vuosi 1937. Kaupunkiin saapuu maalta 17-vuotias Franz oppipojaksi tupakkakauppaan. Hän tutustuu vakioasiakkaaseensa Sigmund Freudiin, psykoanalyyttisen liikkeen keskeiseen luojaan. Tutustumisesta avautuu nuorukaisen mielen mullistava näkökulma Toisen maailmansodan alun ilmapiiriin, kansallissosialismin nousuun ja juutalaisvainoon.
Teos kuvaa Euroopan lähihistorian synkkää ajanjaksoa koskettavasta näkökulmasta. Samalla se on hyvin kipeä ja voimakas kuvaus nuoren ihmisen havahtumisesta tosiasioihin." (Takakansi)

Tämäpä mielenkiintoinen tuttavuus! Sota-ajoista ja natsismista kaikkinensa on tullut saturaatiopisteeseen asti luettua ilman, että se kuinka holokausti saattoi maailman silmien alla olla mahdollinen, olisi minulle auennut, joten hentoista aprikointia oli ilmassa tähän teokseen tarttuessani. Seethalerin tapa lähestyä tuota maailmanaikaa on kuitenkin kiintoisa: hän kuvaa tapahtumia yksilölähtöisesti Franzin kautta. Tämä saapuu äitinsä järjestämänä maalta
17-kesäisenä Wieniin tupakkakauppiaan apupojaksi, ihastuu palavasti iloluontoiseen tanssijatartyttöseen ja tutustuu kaupan vakiasiakas Freudiin, jonka isällisten neuvojen avittamana Wienin ahdistava ilmapiiri lukijalle avataan. 
 


                                               ©Anette Pohnert, Carl Hanser Verlag


Koti: -  Rajuilman vihdoin laannuttua, ja ensimmäisen hennon auringonsäteen väreillessä monen sukupolven raskaiden kalastajasaappaiden mustuttaman eteisen halki aina Franzin vuoteeseen saakka, tämä pyörähti kerälle hetkittäisessä hyvänolontunteen puuskassa, pistäen heti kohta päänsä ulos peiton alta katsellakseen ympärilleen. Mökki oli edelleen pystyssä. Jeesus roikkui yhä ristillä ja vesipisaroiden peittämän ikkunaruudun läpi loisti yksittäinen pelargonian kukan terälehti kuin hennonpunainen toivonvälkähdys.

Wien:  - Kun hän avasi silmänsä, häneltä pääsi  lyhyt , säikky naurahdus.
Kaikki olikin valtaisaa. Kaupunki poreili kuin vihannesmuhennos äidin hellalla. Kaikki ympärillä oli kuin alituisessa liikkeessä, jopa muurit ja kadut tuntuivat elävän, hengittivät, kaartuivat. Tuntui kuin hän kykenisi kuulemaan katukivien voihkaisut ja tiiliskivien kirskunnan. Ylipäätänsä se melu: ilmassa leijuva loputon kohina, käsittämätön äänien, sointujen ja rytmien sekamelskat, jotka vuorottelivat, sulautuivat toisiinsa, kilpailivat keskenään, huusivat toistensa ylitse, karjuivat toistensa ohitse.

Freud:  - Se puoskari. Professorin maine ei ollut kiirinyt ainoastaan maailman kauimmaiseen kolkkaan, vaan jopa Salzkammergutiin, jossa se oli herättänyt sikäläisissä ennen kaikkea välinpitämättömiä mielikuvia.
Puhuttiin kauhistuttavista vieteistä, rahvaanomaisista vitseistä, sudenlailla ulvovista potilaista ja vastaanotoilla tapahtuvista aina laajenevista tunnistuksista.
- Hän mukamas kykenee neuvomaan ihmisille, miten luoda elämään järjestys. - Hän käsittelee potilaitaan koskematta näihin päinvastoin kuin muu lääkärikunta tekee. Vaikkakin:  hän kyllä koskettaa heitä, mutta ei käsillään.  - Ajatuksillaan tai mielellään tai jollakin muulla typeryydellä. Joka tapauksessa se näyttää toimivan, ja se on pääasia. 

Seethaler ikäänkuin aluksi  kysyy, sopisiko, että kerron Sinulle erään tarinan?
Ja lopuksi: kuinka kävi, miellyttikö tarina? Kirjailija onnistuu kaikella kerronnallaan lähestymään lukijaansa aivan erityisellä henkilökohtaisesti puhuttelevalla tavalla ja hänen tyylinsä vie kuin itsestään teoksen kuvaamaan aikakauteen. 
Teksti on tasapainoista ja huolella kirjoitettua, loppuun asti vaivatta kantavaa, ja se -aiheestaan huolimatta - jättää rikkumattoman jälkitunteen valtaan. Kerrassaan tervetullut, bulkista edukseen erottuva, eheä ja lukemisen väärtti tuttavuus. Kaksi kertaa siis painokkaasti: kyllä!

Lohdulliseksi lopuksi kirjailija todentaa, että vaikka yksilöinä emme voi muuttaa maailmankulkua, voimme vaikkapa ilkikurisesti kohtaloamme uhmaten ilmaista konkreettisesti oman mielipiteemme nostamalla oman lippumme ylväästi liehumaan korkealle salkoon. Tästä on hyvä lähteä,

marraskuisia toivonvälkähdyksiä: